Pelko liikkuu uudella albumillaan maailmanlopun maisemissa. Musiikillisesti kappaleet tuovat mieleen post-punkiin hurahtaneen PMMP:n. Kappalemateriaali on suhteellisen kevyttä, mutta tarkoin valituista kohdista löytyy rockpurskahduksia, jotka tuovat sopivaa rosoa muutoin erittäin ilmavaan kokonaisuuteen.
Albumin meriitit löytyvät tarttuvista popmelodioista, jotka ovat parhaimmillaan miellyttäviä, joskin toisinaan hivenen liian lastenlaulumaisia. Laulut ovat puhtaita ja heleitä, mutta niissä on sopivasti voimaa kantamaan tekstiä ja melodiaa.
Levyllä lupaillaan olevan sinfonisia äänimaisemia ja katarttisia äänivyöryjä, mutta allekirjoittaneen on niitä vaikea löytää. Punainen kirja saattelee kuulijansa loppua enteileviin tunnelmiin, mutta varsinaista siiville nousua tai katarsista ei tunnu tulevan. Kappaleita on myös välillä hieman vaikeaa erottaa toisistaan. Selkeitä intensiteetinvaihdoksia ei juuri löydy, oli syynä sitten tuotanto- tai sävellyspuoli.
Olen todistanut Pelon livenä muutamaan otteeseen, ja meininki on ollut erittäin energistä ja villiä. Äänimaisemat näyttävät tulevan paremmin esille juuri isoista kaiuttimista ja bändin yhteiskemiasta. On sääli, että sama ydin ei tunnu taltioituvan studiossa.
