Pelko-yhtyeen esikois-ep Ei paluuta (2016) esitteli lupaavan helsinkiläiskokoonpanon potentiaalisia kehityssuuntia lavealla skaalalla. Post punk -bändi Musta Valon rumpali Tuuli Kristolan tuottamalla albumidebyytillä oma linja on löytymässä; tosin se ei ole vielä täysin kypsynyt. Tyylisateenvarjona toimii vahvasti ysärivaikutteinen alternative, jota Pelko luonnehtii saatteessaan kotikutoisella termillä traumarock.
Levyn yhdeksästä kappaleesta seitsemän on basisti Saara Kemppaisen laulamia. Kemppaisen vokalisointi määrittelee bändin soundin jonnekin Elastican ja Savagesin välimaastoon. Hänen äänessään soi sekä Wilman Anna Kuoppamäen herkkyys (Aurinko, albumin parhaimmistoa) että rajumpi punk (Vapaus).
Erityisesti tykkäilen kitaristi Niilo Tenkasen laulamasta planeettoja syleilevästä biisikaksikosta Onnellisuus ja Kauas. Ensinmainittu on albumin varsinainen korvamato, jonka tekstiin sisältyy myös levyn nimi. Jälkimmäisen biisin hempeästi svengaavien säkeistöjen ja niiden välisen shoegaze-äänivallin kontrasti toimii komeasti. Koko levy ei ole ihan yhtä timanttista matskua, mutta Pelko saa sydämeni jo tykyttämään.
