Arvio: Portishead-laulaja Beth Gibbonsin sooloalbumi on hivelevän kaunis ja valtavan tunteikas taideteos

Vaikka Portisheadin hurmaava kollektiivinen mystiikka onkin osittain haihtunut, Beth Gibbonsin eläytyminen ja lauluääni ovat edelleen oikeassa elementissään. Ne olivat sitä Paul Webbin eli Rustin Manin kanssa tehdyllä yhteisellä Out Of Season -albumilla (2002), joka oli astetta vahvempaa tulkintaa kuin Portisheadin fantastisen hienosti virittämä hauraus ja haikeus. Lives Outgrown on Gibbonsin ensimmäinen itsenäinen soololevy, jolla 22 välivuoden takaakin kaikuvat omimmat ainutlaatuiset lauluäänen värinät ja vahvuudet, mutta myös eri tavalla värittyvät oman musiikillisen innoituksen aiheet. Taakse ovat jääneet thereminin ja syntikoiden viileät scifi- ja exotica-jännitteet.
Nyt Beth Gibbonsin henkilökohtaisemmat lyriikat ja laulunväreet hakeutuvat syvemmälle aiempien kulttisoundien takaisiin kansansäveliin, jazz-balladeihin ja orgaanisempiin rytmeihin, soundeihin ja musiikillisen draaman aineksiin. Unohtamatta kuitenkaan kokeilevan trip hopin tapaa leikitellä vanhoilla soundibaiteilla ja moderneilla lainakikoilla, soulin sovitus-konsteista etnokaikuihin. Upeasti yhteen muovautuneet musiikin hybridit ovat kaikki vaikuttavan täyteläisesti onnistuneita.
Nerokkainkaan sovitus tai tuotanto ei kyseenalaista Beth Gibbonsin asemaa laulujen tunneherkkänä diktaattorina, vaan rytmiryöpytykset, kitaranäppäilyt ja erikoisten soitinten sävytykset palvovat kilvan laulun jumalatartaan. Taustalla soljuvat tyylitajuiset ihmisäänten ja valikoitujen soitinten kuorot, rinnalla säpisevät kevyet perkussiot ja tahdituksen luovat joustavasti sovitetut, monipuoliset kompit. Gibbons kertoo laulujen tarinat ja emootiot hillityn levollisesti ja hivelevän kauniisti. Hän välttää totuttuun tapaansa laiskaa laid back -rentoilua, säätelee tiukkojakin jännitteitä ja särmää kuulaiden tulkintojensa sävykirjoon.
Pelkästään soitinten kirjosta ja käytöstä saisi kirjoitettua pitkänkin esseen, sillä Gibbonsin ohella tuotannosta vastaava James Ford takaa jousien, koskettimien, kitaroiden ja puhaltimien monipuolisen, epäortodoksisenkin käytön. Perkussiopuolen spesialistina tuottajakolmikon täydentää rumpali Lee Harris, joka on Rustin Manin tavoin entisiä Talk Talk -yhtyeen muusikoita. Vaihtelevat soitinsävytykset luovat kiehtovaa mielikuvaa 10 vuoden hiotusta työstä ja kappalevalikoiman rajauksesta, jossa ei taida roikkua mukana ylimääräisiä siivuja.
Kaiken kaikkiaan Beth Gibbonsin debyyttisoolo on huojentava, hellyttävä ja kunnioitettava saavutus, sillä hän ei ole koskaan ajautunut aiemman maineensa väsyttämäksi tai erakoittamaksi. Kuten albumin nimi Lives Outgrown selvästi korostaa, hän kykenee elämään ennemmin Portisheadin valossa kuin varjossa, pohjimmiltaan riippumattomana bändin vakaasta asemasta ja vaikutuksesta. Hän on jalostanut yhtyeen koulimat vahvuutensa uuteen täydellisen hallittuun formaattiin ja uusiin mielenkiintoisiin tapoihin luoda lauluja ja sovittaa niitä varttuneemman ja kokeneemman minänsä biisintekoon ja tarkasti maksimoituun tulkinnan voimaan.