Vesilinja soittaa progerockia Wigwamin, Tabula Rasan ja Tasavallan Presidentin jalanjäljissä. Tai oikeastaan progea niin esikuviensa kintereillä, että aluksi jää epäselväksi, löytyykö albumilta Vesilinja-yhtyettä lainkaan.
Lisäkuuntelut osoittavat, että ihan vesilinjalla ei tarvitse myrskyn keskellä selvitä ja väkevämpääkin ainetta löytyy sävellyksistä, kun tuttuakin tutumpien urkujen, moogien ja huilujen saa huomata muodostavan ilahduttavan vetreitä kappaleita, joilla on sittenkin oma identiteettinsä. Vesilinja ei siis olekaan vain tribuuttia tribuutin tähden.
Salaisuus piilee melodioissa ja tunnelmissa. Kun toipuu siitä, että jotkin yhtyeen käyttämistä elementeistä on kuultu liiankin moneen kertaan ja heittäytyy Myrskyn keskelle -albumin aalloille, Vesilinja paljastaa todelliset kasvonsa. Ne kasvot ovat lempeät ja helposti lähestyttävät, mutta silmissä on paloa ja seikkailullisuutta kuten progessa kuuluukin.
Jos haluaa ottaa tuntumaa siihen, mitä tämä tarkoittaa, kannattaa kuunnella nimikkokappale. Se on mestariteos. Muu albumi ei ihan yllä samalle viivalle, mutta jo nimikkolaululla Vesilinjasta olisi tullut 70-luvulla käsite suomiprogeen.