Arvio: Santa Cruzia riivaa hirveä näyttämisen halu – uusi levy on sekava sillisalaatti, joka kurottaa vähän joka suuntaan

Santa Cruz
The Return Of The Kings
M-Theory Audio

Archie Cruz on saanut taakseen uuden yhdysvaltalaismuusikoista koostuvan bändin. Vuoden 2018 jenkkirundilla jo kertaalleen hajonnut Santa Cruz tekee kaikkensa noustakseen uudelleen kasariestetiikasta ammentavien bändien kärkikastiin – siinä vieläkään onnistumatta. 

Levy lähtee käyntiin ryhdikkäällä, ysärimetallista ammentavalla Here Comes The Revolutionilla. Take Me To America jatkaa luontevasti samalla tyylillä, vaikka molliin väännettyä Sutsisatsia muistuttava riffi aiheuttaakin suurta hilpeyttä.

Levyn ainoa napakymppi on surullisen kuuluisalta Whiskey A Go Go -keikan Youtube-videolta tuttu Under The Gun. Biisi lähtee käyntiin Randy Rhoadsille ja nuorelle Zakk Wyldelle kumartavalla kitarariffillä. Kertsi on todella tarttuva, ja kappale muutenkin oikein mainio kasaripastissi. Soolossa luonnollisesti kaahataan ylinopeutta kappaletta silti palvellen.  

Kaahailua seuraa luokaton kiintiöballadi Disarm Me, jolla tuhotaan kaikki, mitä kolmen ensimmäisen kappaleen aikana yritettiin rakentaa. Se on lopun alkua. 10 Shotsin soolon taustalla oleva sointukierto on varastettu Megadethin Tornado Of Soulsista, ja samaan vauhtiin varastetaan puolisen minuuttia itse Marty Friedmanin sooloa sen lopun avainfraaseineen.  

Levyn keskivaiheessa kappaleiden alut ja loput sulautuvat toisiinsa. Another Round ja Gunshot pyrkivät vielä epätoivoisesti elvyttää levyä riffirockillaan, mutta mielenkiinto kuihtuu niissäkin viimeistään kertsin hoilauksissa. 

1000 Cigarettes aloittaa levyn pop-punk -sekoilun. Nämä kappaleet tuntuvat niin irrallisilta levyn kontekstiin nähden, että ne olisivat saaneet jäädä Archien hypoteettisille pop-punk -soololevyille. 

Santa Cruz katsoo kaikki kortit ja päättää jälkeen päin, mikä tyyli lähtee vetämään, jos mikään. Eheä levykokonaisuus on kaukana tästä teoksesta, lukuun ottamatta 2020-luvulta kuulostavaa, tasapaksuksi kompressoitua tuotantopuolta. 

Kasarihevijuuria ei ole unohdettu, ja etenkin Archien kitarasoolot saavat jokaisen teini-ikäisen tilufanin puberteettikarvat pystyyn tappingillaan ja valonnopealla shreddauksella. Levyltä kuuluu hirvittävä näyttämisen ja onnistumisen tarve, jonka vuoksi itse musiikki kärsii rutkasti.