Arvio: Spiritual black metal blues, osa 2 – Jäikö Zeal & Ardor yhden tempun poniksi?

Arvio julkaistu Soundissa 6/2018.
Kirjoittanut: Mape Ollila.

Arvio

Zeal & Ardor
Stranger Fruit
MVKA

Sveitsiläis-amerikkalaisen Manuel Cagneux’n johtama Zeal & Ardor syntyi Cagneux’n kysyttyä aikansa kuluksi sekopäisyydestään kuuluisalla 4chan-foorumilla, mitä musiikinlajeja hänen pitäisi foorumilaisten mielestä yhdistää. Ensimmäinen vastaaja nakkasi rasistisen kommentin ”neekerimusiikista” ja toinen ehdotti black metalia.

Ensimmäinen albumi, enimmäkseen negrospirituaaleja ja 90-luvun Norjasta vaikutteensa ammentavaa surinablackmetalia saumatta yhdistänyt ja myös vähän kaikenlaista hip hopista ja dubstepistä aina kellopeli-instrumentaaliin ja munkkikuorolauluun sisältänyt Devil Is Fine (2017), syntyi yhden miehen projektina. Uutinen aidosti omaperäisestä muusikosta levisi netissä viraalisti, Cagneuxia haastateltiin aina vain suurempiin trendsetter-medioihin ja eipä aikaakaan, kun yhdenmiehenbändille alettiin esittää myös keikkatarjouksia, muun muassa Hollannin Roadburn-festareille ja Englantiin klubiturneelle. Cagneux’n piti koota Zeal & Ardorista oikea, kuusihenkinen bändi.

Esikoisalbumin yllätysmomenttia, ensikuuntelun järkytystä ja uutuudenviehätystä Stranger Fruit ei onnistu toistamaan.

Esikoista voimallisemmin soiva kakkosalbumi Stranger Fruit kuulostaakin oikean bändin tekosilta. Tuottajalegenda Kurt Ballou (Converge, Kvelertak) on manannut bluesia, gospelia ja black metalia yhdisteleviin, mukavan oudosti häiritseviin kappaleisiin selkeän mutta rosoisen äänimaailman. Valitettavasti Zeal & Ardor menettää parempien soundien myötä hitusen raakuudestaan ja samalla uskottavuudestaan. Levyllä on esikoisen lailla myös nyrjähtäneitä välisoittoja ja pikku instrumentaaleja, mutta sama on pääpainotuskin, spiritual black metal blues.

Homman tähti on yhä Cagneux itse, jonka satavuotiaan puuvillaorjan laulusoundia ilman mikään Zeal & Ardorissa ei olisi mitään. Milloin melankolisesti vaikeroidut, milloin toiveikkaasti lauletut ja toisinaan taas raivoa tihkuen syljetyt, aina yhtä verenlihaisella tunteella ja elämää nähneellä soundilla tulkitut kuolemasta, kurjuudesta ja saatanasta kertovat biisit säestettyinä syöksähtelevillä blastbeat-purskeilla ja hiihtohissien lailla edestakaisin nousevilla ja laskevilla black metal -kitaramelodioilla on edelleen voittava yhdistelmä. Esikoisalbumin yllätysmomenttia, ensikuuntelun järkytystä ja uutuudenviehätystä Stranger Fruit ei kuitenkaan onnistu toistamaan.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa