Zeal & Ardor on kuin Punk In Finland -keskustelupalstan teemoitetussa keskustelussa keksitty bändi: mitä jos yhdistäisimme afroamerikkalaisia spirituaaleja ja black metalia? Paperilla tämä kuulostaa aidosti paskalta idealta, mutta herrajumala kun toimii.
Toimii niin hyvin, että välillä naurattaa kuunnellessa – viimeistään siinä vaiheessa kun terminaalisella alataajuuttomuudella ratsastavassa Come On Downissa stereotyyppisen metalliriffittelyn päälle referoidaan Ray Charlesia. Ja sitä seuraa Children’s Summonin sahauksen, lastenlaulumelodioiden ja loistavan kliseisen pahat munkit -laulannan yhdistelmä. Kiitän saatanaa siitä hetkestä kun ensimmäinen hevari kuuli Orffin Carmina Buranan. Gospel-melodialla laulettu ”a good god is a dead one” kappaleessa Blood In The River. Kellopelinomaisilla soundeilla soitetut Sacrilegium I, II ja III. Pesunkestävällä Marc Ribot -soololla varustettu Tom Waits -pastissi What’s A Killer Like You Gonna Do Here? Naurulle ei tule loppua.
Ja tämä ei siis ole millään muotoa vitsi. Minusta on vissi ero huumorimusiikilla ja musiikilla, joka ei ota itseään turhan vakavasti. Zeal & Ardorin Devil Is Fine on leikkisä, maailmaan hauskan kierosti sopiva pieni levy. Ihana.
