Kohtalokkaassa Diskoteekissa tanssijoiden huulet ovat mustat ja mascara tanakkaa. On loputon yö ja hylätyn tehdaskiinteistön ikkunoista näkyy autio hiekkaranta. Romanssit ovat taas kerran rauenneet ja kaikkia vaivaa loputon, mutta kylmässä päivänvalossa hyvin romanttinen yksinäisyys. Toivo on heitetty.
Jo vuosia Lissabonissa asunut tuottaja-muusikko Esa Klemola on viritellyt dystooppisen tanssipaikkansa yhtäällä Depeche Modea, Ultravoxia, Orchestral Manoeuvres In The Darkia ja Kraftwerkiä kuunnellen, toisaalta käsi on herkästi hakeutunut myös Joy Divisionin, Japanin ja Sueden levyihin. Ja onhan se Roxy Musicin debyytti kova!
Näin koen nyt, mutta ennakkoon Synthetic Pleasuresin saatesanat saivat minut odottamaan vielä reippaasti radikaalimpia ratkaisuja, häkellyttävämpiä kokeiluja. Alun pettymys on kuitenkin toistuvilla kuunteluilla vaihtunut kevyeksi diggailuksi. Onhan tämä erittäin tyylitajuista meininkiä.
Kokemukseni kiteytyy siinä, miten Vilunki 3000:n seitsenminuuttinen remix panee hypnoottisemmaksi ja kokeellisemmaksi neliminuuttisesta Dancing With Broken Heartsista. Molemmat versiot siis sisältyvät ohjelmaan. Toisaalta Radius on oikeasti kaihoisa ralli ja A Chance, levyn ehkä vaikuttavin biisi, lunastaa jo hiukan sitä radikalisminkin lupausta. Mutta jos ne downerit korvattaisiin hapolla, niin jälki voisi olla todella jännittävää. Vankassa tyylitajussa piilee toisinaan sovinnaisuuden peikko. Hyvä pohja tässä kuitenkin on jatkolle.