Valo ja pimeys eivät ole toistensa vastakohtia. Ne ovat olemassa yhtä aikaa, toisissaan. Muulla tavoin en osaa tulkita These New Puritansia.
George ja Jack Bernettin taide on edennyt levy levyltä alitajuisempaan suuntaan, ja Crooked Wingsillä katoavat viimeisetkin totunnaisuudet. Hidaslinjainen albumi soi omalakisesti toisiinsa solmiutuvien äänten kavalkadina, jossa ylimaallinen ylväys töhritään mullalla ja turpeella.
Matka tuntemattomaan sykähdyttää. Yhtyeen uusklassinen post-punk ruumiillistuu nummisumun kätkemäksi maisemaksi, jonka avaruudessa kellomaiset koskettimet ja herkistyneet ihmisäänet tapailevat maailman kauneimpia melodioita. Jääräpäisesti vaihettuva, paikoin jyrkin rytmein nakuttava kuvaelma pysyy koko ajan tekijöidensä hallinnassa, mutta pohjimmiltaan täyteläisinkin sointi on vaistonvaraista liikettä mielteestä seuraavaan.
Levyn yleiskuva on ehdoton. Usvan takaa kajastaa kuitenkin koko ajan lupaus pelot syrjäyttävästä euforiasta. Mitä rohkeammin tätä nyrjähtänyttä onnea lähestyy, sitä enemmän leikillisyyttä sen taustalta löytyy. Soitto saattaa olla säälimätöntä, mutta samalla se sallii kaiken.
Tavallaan These New Puritans siis eksyttää, tavallaan se vie perille. Allamme, päällämme ja sisällämme on paljon sellaista, mitä emme näkisi koskaan ilman musiikkia.
