Kaikki alkaa muovisesti kolisevia biittejä vasten säksättävästä kitarasta. Oikeassa kanavassa helähtää samanaikaisesti nopeutetulta ja lyhennetyltä kuulostava sample – pöydälle pyöräytetyn kannen kilinä ja asettuminen. Päälle purjehtii tuttu, vieraantuneesti vaelteleva mattapintainen ääni, jolla on paljon sanottavaa mutta vähän sanoja. Se saa seuraa sähköbassosta, kunnes konekaiku valtaa alaa; digitaalisesti särähtelevät syntetisaattorit ja kosketinbassot dominoivat kohtausta, ja vaikka etäällä keskiöstä pyörivät äänimatot voivat kalskahtaa omituisilta, kokonaisuus on tuttu. Yhtyeen nimi muistuttaa Thom Yorken itseilmaisun itseriittoisena riemuvoittona kaikuvasta The Eraser -soolosta (2006).
Monisäikeisen ja tyylirikkaan Radiohead-diskografian kultaama Yorke on kuvaillut Rolling Stone -lehdessä uuden yhtyeensä suurta projektia yritykseksi tuottaa musiikkia, joka salaa soitetun ja koneistetun musiikin yhä rakoilevat saumat. Tätä monesta suunnasta valaistua ryteikköä jo ainakin Kid A:sta (2000) lähtien parrasvaloissa tanssittaneen Yorken rikoskumppaneina toimivat Red Hot Chili Peppers -basisti Flea, Radioheadin hovituottajana parhaiten tunnettu Nigel Godrich, joka paikan rumpalina ja Beckin riveissä meritoitunut Joey Waronker sekä Mauro Refosco, kokenut brasilianamerikkalainen rytmitaiteilija.
Nopeasti synnytetty, tanssittava ja selkeästi Yorken talutusnuorassa tempoileva Amok on yhdeksän kappaleen 45-minuuttinen panoraama. Se kuulostaa ennen kaikkea radioheadmaisen sisäsyntyiseltä itsetutkiskelusta ja ilmaisun ihanuudesta voimansa ammentavalta mosaiikilta, jonka tylpästi kvantifioidut konerytmit kietoutuvat orgaanisesti soitettuun nykimiseen. Sen alta kuoriutuu melodioiden moniarvoinen sekamelska, jonka siedettävyydestä vastaa etupäässä Yorken kuulas kujerrus, soinnuttomasta kalinasta veistetyt koristeet. Matkalla Flean paikoin suodattamattomat bassoraidat sekoittuvat eleettömästi Yorken ohjelmoimiin tokkuraisiin ujelluksiin ja pörinöihin, joiden uuttaminen Godrichin konstailemattomaan kitaratyöhön ei viittaa kauas hänen tuottamistaan, brittiläistä konemusiikkia popularisoineista poplevyistä. Godrichin kädenjälki erottuu etäälle myös tiheäksi paneloidusta äänimaailmasta, jossa riittää volyymiä ja massaa ideoiden kustannuksella: Amok on tiheä, harmaansävyinen ja ontto – aivan kuin The Eraser.
Edellä mainitussa artikkelissa Godrich kuvaili levyä paitsi ”askeleeksi tuntemattomaan” myös ”kompromissiksi”, ja Yorke on maininnut mahdottomaksi silkan ajatuksen tanssittavasta kappaleesta ilman laulua. Askel tuntemattomaan jää mietityttämään nimikappaleen pianon ja hihatin sammuessa turhuuteensa.