BIGELF: Hex

Rahat takaisin, jos vaikutteista löytyy mitään 70-luvun puolenvälin jälkeen tehtyä! Varsin mystisen pääjehu Damon Foxin luotsaaman Bigelfin ensimmäinen isolle levy-yhtiölle tehty albumi osoittaa, että kun resurssit saadaan kuntoon, nousee myös kuntokäyrä. Aiemmin suuruudenhullua soundiaan leiponut Bigelf vaikutti mielenkiintoiselta, mutta levyjen kuuntelu oli työlästä. Fu Manchun lämmittelykeikkakaan ei ihmeemmin vakuuttanut. Nyt natsaa.

Hex on löytänyt paikkansa Black Sabbathin, The Beatlesin ja Pink Floydin muodostaman kolmion keskipisteestä. Parhaimmillaan Bigelf on yhdistellessään 70-luvun Sabbathin jytäriffejä ja Lennon/McCartneyn lanseeraamia yltiöpäisiä lauluharmonioita. Kaiken aikaa pauhaa syvä kosketinmatto tai mellotron. Sopivan kajahtaneelta vaikuttava Fox on lähes Lee Dorrianin veroinen seremoniamestari, joka tiedostaa osansa, mutta on opiskellut musiikkinsa historiankirjat niin hyvin, että miehellä on varaa pajattaa. Hengenheimolaisista juuri Cathedral ja Spiritual Beggars ovat lähimpänä, mutta Bigelf on näitä kahta vieläkin progempi ja paikoin myös popimpi. Kovin kaukana ei olla Uriah Heepin jytärokistakaan.

Hex on syvälle rockin psykedeliaan sukeltava pastissi, joka ei luo mitään uutta, mutta palauttaa mieliin, miksi aikakaudella luotiin monia rockin klassikoita. Bigelfin soundissa kuultaa viattomuus, johon on sotkettu sopivassa määrin rock´n´rollin höpömystiikkaa vaikutteiden ollessa vain parhailta lainattua. Loppupuolelta olisi voinut pari kappaletta nipistää ideaalimitan saavuttamiseksi, mutta hyvä näinkin.