THE BLUETONES: Science & Nature

THE BLUETONES
Science & Nature
Superior Quality

Tällä hetkellä suurin osa listakelpoisesta brittiläisestä kitarapopista ja -rockista on yksinkertaisesti huonoa tai ainakin todella tylsää musiikkia. Onneksi on olemassa myös yhtyeitä, jotka yrittävät ainoastaan tehdä hyvää musiikkia ja tulla levy levyltä paremmaksi.
Expecting To Fly -esikoisellaan (Britannian listaykkönen helmikuussa 1996) The Bluetonesin musiikki kuulosti vielä vahvasti The Stone Rosesin esikoisalbumin, The Byrdsin ja Buffalo Springfieldin euforisen kitarapopin innoittamalta. Return To The Last Chance Saloonin tummempi tunnelma ja raskaampi ote uhkui muutosta ja nyt, kolmannella albumillaan, The Bluetones tuntuu vihdoin löytäneen oman äänensä.
Science & Nature on upea kavalkadi viehättäviä ja kunnianhimoisia lauluja, jotka kuulostavat vain The Bluetonesilta eivätkä vuorotellen Rollareilta, Biitleksiltä, Kinkseiltä tai joltain muulta uusien brittibändien viralliseksi esikuvaksi hyväksytyltä yhtyeeltä. Biisit ovat selvästi rytmikkäämpiä kuin kahden aiemman levyn materiaali. Basso ja rummut svengaavat, groovaavat ja jazzaavat ja tekevät useimmiten jotain aivan muuta kuin soittavat suoraa peruskomppia. Zorrron tarpeettoman kimurantisti rytmitetty sovitus jopa menee turhan kikkailun puolelle. Alkuperäiseen nelikkoon lisätty kosketinsoittaja, Dodgyn viimeisellä levyllä urkuja ulvottanut Richard Payne, tuo soundiin lisää tukevuutta ja väriä ja laulaja Mark Morrissin sopivasti vanhanaikainen äänikin on saanut uutta herkkyyttä ja ilmaisuvoimaa. Kauttaaltaan todella tyylikkäästi ripautteleva ja riffittelevä kitaristi Adam Devlin järjestää oman ilotulituksensa parhaalla The Who -boostilla kaahaavalla Blood Bubble -instrumentaalilla.
Levyn lauluista esimerkiksi myrskyn ja tyvenen vaihteluun perustuva The Last Of The Great Navigators, pehmeästi vispaava Tiger Lily ja mestarillinen nostalgiapala Emily's Pine ovat niin klassisia pop-kappaleita kuin 2000-luvulla on mahdollista kirjoittaa. Muutenkin Science & Nature on vakuuttava näyte siitä, että perinteisessä laulunkirjoitustaidossa ja omien laulujen aistikkaassa esittämisessä ei ole mitään vanhanaikaista.