CHUCK BERRY: The Anthology

On ironista, että 1926 St. Louisissa syntyneen ja kasvaneen Chuck Berryn ohjasi Chessille hänen idolinsa Muddy Waters, koska juuri rock'n'rollin nopea nousu siirsi Muddyn ja muut blues-artistit listojen kärjestä huomattavasti alemmaksi tai tyystin klubien hämärään. Nämä rock-historian 50 ehkä tärkeintä laulua ovat muutenkin lähtemättömästi sidoksissa bluesiin. Sen lisäksi, että niitä voi yksinkertaistaen kuvata vain uudenlaisella otteella soitetuiksi nopeiksi blueseiksi, niillä konkreettisesti soittavat sellaiset huippuluokan blues-muusikot kuin basisti Willie Dixon, rumpalit Fred Below ja Odie Payne, Blues Brothers-kitaristi Matt Murphy ja pianisti Johnnie Johnson, jonka osuus Berryn tyylin muotoutumisessa on erittäin merkittävä. Berry myös saattoi lukemattomat valkoiset teini-ikäiset bluesin pariin sillä yksinkertaisella tekniikalla, että monien hänen singlehittiensä B-puolella oli joku klassinen blues, kuten tästä löytyvät Wee Wee Hours ja Confessin' The Blues.
Joka tapauksessa Berryn näkemys oli huima ja ainutlaatuinen, kun hän bluescoverien ja päivän hittien soittajana alkoi väsätä (näitä) omia lauluja 50-luvun puolivälissä. On vaikea käsittää miten hän saattoi aistia ja tajuta niin monia ilmassa uinuvia aikansa ytimiä ja uskalsi yhdistää erilaisia elementtejä niin uudenlaiseksi hybridiksi. Hänen laulunsa olivat ennenkuulumattoman selkeitä ja hauskoja kertomuksia, kuin tiivistettyjä novelleja tai pienoiselokuvia, ja vaikka niistä huokui vastustamaton optimismi, jonka pontimena oli useimmiten sodanjälkeistä vaurautta ja edistystä symboloiva auto ja tie mitä pitkin autolla huristettiin aina parempiin ja jännittävämpiin oloihin tylsemmästä nykytilasta, niin jostain kumman syystä ne eivät olleet naiiveja. Näin jälkikäteen näyttää selvältä, että Berry kanavoi musiikkiinsa samaa vallankumouksellista energiaa kuin beat-kirjailijat, mutta missä nämä valkoisina ja sovinnaiseen yltäkylläisyyteen jo kyllästyneinä tavoittelivat kapinallisesti mustaa meininkiä siinä Chuck sen kasvattina tavoitteli mustilta kiellettyä vaurautta. Siksi hän teki lauluja tytöistä, koulunkäynnin tylsyydestä ja autoista ilmeisiä mustan kulttuurin merkkejä välttäen, jotta valkoisetkin teini-ikäiset pystyisivät samaistumaan hänen musiikkiinsa. Hän onnistui siinä loisteliaasti. Chuck Berry ei kapinoinut mitään vastaan, vaan yksiselitteisesti tasapuolisen hauskanpidon puolesta. Ei paskempi idea vieläkään.
Musiikillisesti Berryn rock laajensi R&B-pohjaansa elementeillä countrystä, avaushitti Maybellene, alun perin Ida May, perustui löyhästi Bob Wills & His Texas Playboysin hillbilly-hittiin Ida Red ja sittemmin Berryn piisit ovat tuoneet hittejä lukuisille valkoisille C&W-laulajille, sekä kuubalaisesta ja Karibian alueen musiikista. Viimemainitut elementit maustavat selvimmin sellaisia mestariteoksia kuin avoimemmin "mustat" Havana Moon ja Brown-Eyed Handsome Man tai lähes rock steadynä keinuva Memphis, Tennessee. Rock & Roll Musicissa on tanakka rumba-viritys! Kitaraa Chuckleberry opetteli soittamaan vasta lähes parikymppisenä, menestys tuli kolmenkympin korvilla, mutta kehitti nopeasti oman yksinkertaisia riffejä, sähäköitä breikkejä ja ylipäätään rytmiä painottavan tyylinsä ennen muuta T-Bone Walkerin ja Louis Jordan -kitaristi Carl Hoganin innoittamana.
Verbaalisesti Berryssä on vastusta parhaille rap-artisteille, kuten esimerkiksi Too Much Monkey Businessin, Sweet Little Sixteenin, Back In The USAn, Jaguar & Thunderbirdin tai No Particular Place To Gon suvereeni dynamiikka todistaa. Ja Downbound Train on moraalidraamaa parhaimmillaan. Sanankäytön siemenet kylvi Chuckin isä lukemalla runoja pojalleen.
Ilman Charles Edward Anderson Berryä ja näitä 1955-73 tehtyjä ralleja ei olisi koskaan tullut Rolling Stonesia, Beatlesia, Animalsia, Yardbirdsia, Beach Boysia, MC 5:a, Hurriganesia ja Sex Pistolsia. Lista on loputon. Loistavan historiikin saattama The Anthology sisältää rock'n'rollin DNA-koodin, jota ilman kenenkään aiheesta tosissaan kiinnostuneen ei pidä olla. Elvis on tähän verrattuna kevyttä kamaa.