DISCO: Pitkän päivän matka yöhön

On olemassa hyvin erilaista pörinää. On sitä ihanan säröistä ja elävää pörinää, mitä löytyy esimerkiksi The Jesus And Mary Chainin kitaroista ja Depeche Moden syntikoista. Sitten on tätä pörinää, mitä on tungettu lähes jokaiseen Discon kolmannen levyn biisiin. Nimitettäköön sitä vaikka plörinäksi.

Kyseinen soundi menee plörinäksi, koska sille ei ole perustetta olla olemassa. Miksi tunkea kilttiin hittiradioiskelmään pörinäsoundia? Haetaanko sillä hassuutta vai rankkuutta? Varmaankin se kuuluu nykysoundiin, jonka tämänkin levyn tuottanut Risto Asikainen epäilemättä tuntee.

Kahden ensimmäisen levyn radiohitit loivat Discosta sympaattisen ja jopa persoonallisen kuvan, mutta tämä levy kumoaa sen. Kaikesta, jopa laulusta, on tehty kummallisen muovisen tuntuista. Suorastaan häkellyttävän naiivit tekstitkin toimisivat paremmin särmikkäämmän tuotannon kanssa, jossa olisi edes jonkinlaista tarttumapintaa musiikkiin. Eikä joukossa ole sävellyksiä, jotka houkuttelisivat pysähtymään.

Ei tämä saa minua edes tanssimaan, mikä ei yleensä ole kovin vaikeaa. Nimensä Disco lunastaa oikeastaan ainoastaan discohumpassa New York Paris London, jossa on niin tekstissä kuin musiikissakin suoraselkäistä maailmanvalloitusmeininkiä. Se viehättää, koska kyseessä on kuitenkin suomenkielinen iskelmämusiikki.