Pari vuotta sitten eräs turhautunut artisti päätti kutsua uusia raitojaan hauskalla nimellä. Viiteryhmä otti asian liian tosissaan ja tyylilajin perusyksiköksi julistettiin vinyylisingle. Syntyi skweee. Useimpien villitysten tavoin sekään ei tarjoa mitään täysin uutta, vaan toimivan hybridin vanhasta.
Mielikuvissani brittiläinen dubstep tuntui saaneen luonnollisen verrokin hitaaksi ja likaiseksi kuvaillusta ”scandinavian funkista”, mutta ainakin Eero Johanneksen albumilla on kyse jostain ihan muusta. Yllättävän siististi soivalla albumilla on sentään sen verran töhnää, että kellariuskottavuus säilyy.
Eero Johanneksen raidoista parhaiten skweeen stereotyyppiä vastaa Eläimen hitaasti poukkoileva murina. Esimerkiksi kimmoisa ja leikkisä Lipton Service Boy ilakoi aivan eri tunnelmissa. Muutenkin välillä ollaan lähempänä Orbitalia kuin Burialia.
Eero Johanneksen pelkistetty elektroninen musiikki – vonkuminen, piipitys ja pörinä – pitää mielenkiinnon yllä, mutta tuskin tämän varan tulevaisuutta voi laskea. Eivätköhän muutkin skweeen kuumat nimet, jotka siis ovat suomalaisia ja ruotsalaisia, ole parin vuoden päästä toisaalla. Marginaalissa operoinnissa on se etu, että siellä voi liikkua nopeasti ja mihin suuntaan tahansa.