GREG GRAFFIN: Cold As The Clay

GREG GRAFFIN
Cold As The Clay
Anti

Siinä ei ole mitään odottamatonta, että Bad Religionin riimiraimo Greg Graffin julkaisee soololevyn. Sen sijaan se, että tämä vihdoin lopullisen hahmon saanut laulukokoelma on puhdasverinen folk-albumi, on kyllä pyhä jysäys. Cold As The Claylla professoripunkkari on lyönyt hynttyyt yhteen kanadalaisen pop-punkihme The Weakerthansin kanssa. Ääntä lähtee silti vähemmän kuin Hannele Laurista ja Eija Vilppaasta. Voi hyvin uskoa todeksi, että ryhmä on kerääntynyt rinkiin mikrofonin ympärille ja antanut kaiken tilan vain lauluille.

Tällainen pienimuotoinen soundi on tehty kuin tilaustyönä Graffinin nuutuneen alakuloiselle äänelle, jota ei nyt tarvitse korottaa sähkökitaravallin ylitse. Cold As The Claylla tuntuu muutenkin toimivan kaikki. Albumin rungon muodostavat täysakustiset folkpop-kappaleet, jotka melodioiltaan itse asiassa muistuttavat kovasti Bad Religionin vastaavia. Riemastuttavinta levyllä on silti häpeämätön honky tonk -veivaus, kun valloilleen päästetään banjo, viulu ja huuliharppu, joita ei voi edes määritellä lisäinstrumenteiksi. Niin paljon biisien sovitukset nojaavat 1900-luvun alun amerikkalaiseen lauluperinteeseen.

Kantriin ja välillä suoranaiseen hillbillyyn viittaavat suoraan levyn lainakappaleet, jotka eivät mitenkään pompsahtaen erotu Graffinin kynäilemistä biiseistä. Mark Laneganinkin versioima murhaballadi Little Sadie nuhteettoman perheenisäpunkkarin tulkitsemana tosin herättää pienoisen hymynkareen. Toisaalta Greg Graffin on tekstittäjänä alkuaikojen antropologiatermistöstä päästyään juuri tarinankertoja.

Kun sanaseppo itse albumin hihanuoteissa mainitsee suurimmiksi vaikuttajikseen Gram Parsonsin, The Bandin ja Neil Youngin, seilataan vaarallisillä vesillä. Cold As The Clay on nimittäin helppo katkaista vanhenevan ja itseään vuosia toistaneen artistin viimeisenä oljenkortena väittämällä, että lapsuuden laulutuokioiden muistelu tässä vaiheessa uraa on liian myöhäistä.

Tämä levy ei kuitenkaan kilpaile uskottavuudessa yhdenkään kantrilegendan kanssa. Niille, jotka ovat seuranneet Graffinin uraa ja eläneet Bad Religionin nousut ja laskut, sen aiheuttama tunne on varmasti sama, kun vuosia ilman toivoa eläneen kullankaivajan osuessa kunnon kimpaleeseen.

Kunpa tämä levy olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten.