Vuoden 2009 Ilosaarirockin jälkeen oli aivan selvä, mikä bändi festivaaleilla oli substanssiltaan rockein. Pantomiimia oikeaoppisesti esittävistä yhtyeistä ei tällaisissa tilaisuuksissa ole pulaa. Tapahtuman ykkönen olikin Huoratron eli kalju, partainen mies läppärinsä takana. Mies eli rajummin ja intensiivisemmin musiikin mukana kuin kukaan näkemäni rokkari hetkeen. Ja musiikki oli aidosti intensiivistä, vieden yleisön hurmokseen, jollaista en ollut hetkeen nähnyt, ainakaan aurinkoisilla festivaaleilla.
Tilanteen jälkimainingeissa, kolmoslavan teltan tyhjentyessä, oli vaikea kuvitella musiikin toimivan levyltä kuunneltuna. Toisin kävi. Tänään kuuntelin Cryptocracya jopa Tivoli Audion yliarvostetulla purkilla. Siinä on noin kolmen tuuman kaiutin, joten bassotoiston kanssa on vähän niin ja näin. Basso tarvitsee pinta-alaa. Levy oli ihan kiinnostava senkin läpi, vaikka alakerta pieri pahemmin kuin Dusty Hillillä.
Kotikuuntelussa paukutukset, jotka olivat livetilanteessa väkivaltaisen vapauttavia, tuntuivat meditatiivisemmilta, osuvasti nimetty Transcendence ehkä eniten. Levyltä kuulee myös sen käsityötaidon tason, jolla operoidaan. On pakko ihmetellä. miten yhteen biisiin saadaan niin monta suurieleistä ja aggressiivista elementtiä ilman äänikuvan ruuhkautumista. Jokaisella äänellä on vahva persoonallisuus.
Ajoittain Huoratronin kuunteleminen on kuin koneiden kanssa juttelisi. Useilla 1900-luvun alun säveltäjillä oli tarve mallintaa melodioissaan puheen kadensseja. Arnold Schönberg tulee ensimmäisenä mieleen. Siitä sähkökitaran wah-naukumisen kautta tähän päivään, niin Huoratron asettuu ihan kiinnostavan antropomorfisointiketjun päähän. Tässä ehkä mallinnetaan jankkausta, mutta se on tätä päivää.
Soundi tenttasi Huoratronia eli Aku Raskia muutaman kysymyksen verran.
Mikä on historiasi musadiggarina? Mistä poikkeuksellisen ärjy asenne tulee musiikkiisi?
– Hurahdin aikoinaan Sonic Youthiin ja aika moneen Alternative Tentacles -bändiin. Muita kovia juttuja olivat Ministry, Skinny Puppy, Skatenigs, KMFDM, Godflesh, Lard ja jotkut Amphetamine Reptile -jutut.
– Aika paljon siitä asenteesta tulee myös ihan puhtaasta ärtymyksestä. Maailmassa tuppaa riittämään asioita, jotka ottavat inspiraation lailla ohimosta. Voihan olla, että D-vitamiinin puutteellakin on osansa siinä, etten tee Ibizalle sopivaa biittiä.
Miten tutustuit konemusiikkiin?
– Commodore 64:n kautta! Zoids, Delta Force, Commando ja niin edelleen. Tietokoneiden kanssa olen sekoillut seitsenvuotiaasta lähtien.
Konserttikokemuksena Huoratron eroaa vahvasti siitä, mikä ihmisten käsitys konemusiikkikeikasta on. Mitä oikein haet?
– Puhdistautumista. Itsestä vapautumista. Haluan sen energian yleisöltä ja haluan antaa sen saman määrän energiaa yleisölle.
– Kyse on jakamisesta. Jos istun jakkaralla ja kääntelen nappuloita, en saavuta haluamaani tilaa. Eikä yleisökään. Hommaan on pakko heittäytyä tai siitä ei oikeasti saa mitään irti. Yleisöllä on tässä suuri osa. Hyvä yleisö on täysin korvaamaton. Loppupeleissä keikan onnistuminen riippuu heistä enemmän kuin minusta.
– Joidenkin mielestä sellainen cool ja kontrolloitu esiintyminen, seisoskelu dekkien takana, on siistiä. Musta se on paskaa. Ja pelkuruutta.
Miten nämä biisit syntyvät?
– Yksityiskohdista. Jostain pienestä palasta, jota alan hieromaan. Jokainen teos käy läpi ihan järjettömän määrän iteraatioita. Se on todella hidas prosessi eikä usein edes päädy mihinkään. Jos se lähtee menemään vikaan jossain vaiheessa, peruuttaminen on aika mahdotonta.
– Avain on sen jutun ytimen pitäminen hollilla koko ajan, siis kuuluvissa tai näkyvissä tai sydämessä. Jossain vaiheessa se kriittinen massa saavutetaan. Sen kohdan tunnistaminen on ihan oma taiteenlajinsa. Usein on aika vaikea tietää, milloin biisi on valmis. Ja suurin osa niistä peruuttamattomista vikatikeistä tulee varmaan tilanteissa, joissa en ole tajunnut, että biisi olikin valmis.
– Tämä on prosessiteollisuutta ja käsityöläisyyttä.
Teksti: ARTTU TOLONEN