JAMES BROWN & THE FAMOUS FLAMES: Live At The Apollo, Volume II

JAMES BROWN & THE FAMOUS FLAMES
Live At The Apollo, Volume II
Polydor

Mr. Dynamite, Soul Brother Nr. One, Hardest Working Man In Show Business – nyt 72-vuotiaalla James Brownilla riittää titteleitä. Vielä muutama vuosi sitten mies oli vähintäänkin OK Porissa, mutta kyllä tämän alkuperäisiin kansiin pakatun ja upeita aikalaisvalokuvia sisältävän levyn meininki on sitä lajia, millä nuo lempinimet ansaittiin.
Kahden cd:n paketti taltioitiin 24.-25. kesäkuuta 1967 Harlemin Apollo-teatterissa. Samassa statukseltaan suvereenissa mustassa teatterissa, missä vuosikymmenen alussa syntyi se kaikkien "All Time Greats" -listojen kärkipäässä kroonisesti viihtyvä Volume I. Tämän levyn materiaalia julkaistiin aikanaan LP:einä sekä tällä nimellä että James Brown Presents His Show Of Tomorrow'na. Ei kuitenkaan kaikkia raitoja ja julkaistujakin jouduttiin lyhentelemään lp-mitan rajallisuuden vuoksi. Tässä kaikki numerot kuullaan lyhentämättöminä.
Albumin hidas (ensimmäinen) kliimaksi saavutetaan 19-minuuttisessa It's A Man's, Man's, Man's Worldissa, joka kristallisoi miten intensiivisyydellä ei viime kädessä ole mitään tekemistä volyymin tai edes vauhdin kanssa. Tämän voi ehkä juuri ja juuri kuunnella sohvalla maaten, mutta ei hikoilematta. Mustan yleisön ja Brownin välinen kommunikointi on myös jotain, mistä täällä voitaisiin viimein ottaa oppia.
13-henkinen, päälle tulee kaksi mieslaulajaa, kolme viulistia ja kolme tanssijatarta, altisti/urkuri Pee Wee Ellisin johtama Famous Flames-bändi soittaa niin kuin instrumentit polttaisivat käsiä. Sointi on kevyt, mutta tiukka; kuin pyssystä pamahtavat breikit omaa luokkaansa. Tiimin ytimessä keittävät erityisesti rumpalit Clyde Stubblefield ja John "Jabo" Starks, basisti Bernard Odum sekä kitaristit Alfonzo "Country" Kellum ja (upeita omiakin R&B-levyjä tehnyt) Jimmy "Chank" Nolen, jonka kompit ovat totaalista murhaa. 7-henkinen torvisektio toimii hyvin, mutta ei kuitenkaan ole ratkaiseva tekijä.
James itse on loistava. Hän kuulostaa vielä "nälkäiseltä" eikä turhasta diivailusta ole tietoakaan. Puristit ovat varmaan eri mieltä, mutta itse pidän juuri näihin aikoihin show'hun ensi kertaa lisätyistä valkoisista crooner-numeroistakin, etenkin sopivan rosoisesti vedetystä Sinatran That's Lifestä.
Tietysti äijä on kovimmillaan sysimustalla puolella, kuten tässä ensi esityksensä saavassa Cold Sweatissa ja syvää transsia todella vaarallisella groovella vispaavassa There Was A Time/I Feel Allrightissa, jossa kitaristien ja rumpalien yhteistyö tiivistyy äärimmilleen.
James toteaakin: "Building is you ready, cause we gonna tear you down?" Majesteettisesti rullaava Kansas City osoittaa miten blues ja R&R taittuvat soul-veljeltä luonnostaan. Mainio on myös (valitettavasti näkymättömän) tanssiosuuden Caravan-tulkinta. Aivan täydellinen tämäkään levy ei ole: lopussa, missä menon käsittääkseni pitäisi äityä äärimmilleen, ollaan jo ikään kuin siirtymässä takahuoneeseen hosumalla Brownin parhaimmistoon lukeutuvat I Got You (I Feel Good) ja (ja uskomattomasti jo 50-luvulla tehty!) Please Please Please kiireellä ja lyhyesti pois tieltä. Mutta se on lievä virhe huikeassa ja pitkässä tuplassa, jonka toisissa saatesanoissa rumpali Ahmir Thompson (The Roots, D'Angelo) selittää hyvin miten suoraan hip hop, new jack swing ja drum'n'bass ovat kasvaneet James Brownin kuolemattomasta pioneerityöstä.