JARVIS COCKER: Further Complications

JARVIS COCKER
Further Complications
Rough Trade

Amerikkalainen tuottaja-guru ja kitaristi Steve Albini on luonut uransa luotsaamalla enimmäkseen rockin äänekkäämpää ja rankempaa laitaa, kuten Nirvanaa, Shellacia tai vaikkapa helsinkiläistä Funia. Siksi moni hämmästyi kuullessaan miehen tuottavan Jarvis Cockerin toisen soololevyn. Ja totta tosiaan, levyllä kuullaan paikoin varsin uudentyyppistä Jarvista.

Jo levyn starttaavan nimibiisin kitaroissa ja rummuissa on yllättävää rajuutta, Home-wreckerin äänekästä agenttirockia säestää lujaa tööttäävä saksofoni, Caucasian Blues lähenee maanisuudessaan Bad Seedsia ja Fucking­song tuo omituisesti mieleen Radiopuhelimet. Hetkittäin rokkaus tuntuu väkinäiseltä ja teeskennellyltä, mutta ainoastaan instrumentaali Pilchard on selkeä täyteraita.

On kuitenkin muistutettava, että ison osan aikaa Further Complicationsia voi kutsua aggressiiviseksi rocklevyksi korkeintaan Cockerin omassa viitekehyksessä. Itse asiassa albumi on kiitettävän monisävyinen ja kulmikkaimmillaankin sitä sävyttää Pulp-ajoilta tuttu keimailu ja herkkä, brittiläisen dandy ote. Tummuudessaan levy muistuttaa Pulpin mestariteosta This Is Hardcore (1998).

Hienosti soulahtava Leftovers on tutuinta Jarvista ja bändin rauhoittuessa pääsee miehen voimakkaasti sanoja painottava, eläytyvä laulutyyli parhaiten oikeuksiinsa. ”Wont’ you cuddle me/I could be your teddy bear” -rivi hykerryttää joka kerta. Albumin uljain hetki on suureksi kasvava balladi I Never Said I Was Deep, jossa Jarvis on parhaimmillaan niin laulajana kuin lyyrikkonakin: ”I never said I was deep/but I’m profoundly shallow/my lack of knowledge is vast/and my horizons are narrow.” Jarvisin sanataide on läpi albumin nokkelaa, lakonista, itseironista, hauskaa ja tavallistakin eroottisempaa.

Hedelmällisellä tavalla tuotannolliset uudistukset yhdistyvät tuttuun Jarvisiin Slushilla. Postrock-tunnelmoinnista kakofonian partaalle yltyvä, erittäin intensiivinen esitys vaikuttaa vähintään yhtä paljon tuotannon ja sovituksen kuin Jarvisin tulkinnan tai sävellyksen ansiosta. Lähes yhdeksänminuuttinen päätösraita You’re In My Eyes (Discosong) puolestaan on hämmästyttävän hyvin kasassa pysyvä discomaraton, jolla Jarvis kaivaa sisäisen Barry Whitensa esiin.

Toissavuotisella soolodebyytillään Jarvis Cocker yllätti monet jo pelkästään levyn erinomaisuudella. Toisella kierroksella se ei enää ole uutinen, mutta muuten levy on yllätyksiä täynnä ja nostaa Cockerin entistäkin vahvemmin nykyajan brittiartistien eliittiin. Albinille albumi on yksi hieno meriitti lisää miehen jo valmiiksi mairittelevaan ja monipuoliseen ansioluetteloon. Onnistunut liitto.