Pulpissa oli kyse muustakin kuin siitä, missä vaiheessa tilillä on tarpeeksi rahaa ostaa Burberry-vaatteita koskematta huolella kerättyyn kokkelirahastoon. Se oli sitä 90-luvun Cool Britanniaa, Britpopia, monobrow-elämää. Pulpista ei ehkä enää kuulla, mutta yhtyeen laulaja, yleisesti-hyvä-asia ja Pirjo-mallisten silmälasikehysten ainoa myynninedistäjä maailmassa (Pirisen Villeä ei lasketa, koska hänestä ei ole kukaan koskaan kuullut) on tehnyt ensimmäisen soolonsa.
Nelisenkymmentä minuuttia vietetään voiden lievästi, oudosti ja sivistyneesti pahoin. Se on loppujen lopuksi ainoa täysjärkinen reaktio elämään yhteiskunnassa. Lyyrisesti moitteen sijaa ei löydy, mutta From A To I, Fat Children ja I Will Kill Again kolahtavat erityisen kovaa.
Entä levyn musiikillinen huippukohta? Se on Black Magic. Kun kellot alkavat kertsin jälkeen soittaa maailman urpointa pop-riffiä, niin meinaa slaagi tulla. Sivistyneisyys jätetään vähemmälle viimeistä biisiä seuraavan vartin tauon jälkeen kun ilmoille pärähtää bonusbiisi: ”Cunts are still running the world” ja kerman sijaan pinnalle nousee paska. Tottahan se on. Onhan meilläkin sisäministerinä Rajamäki. Ja jos Rajamäen vaimo haluaa uhkailla turpakeikalla, kun toiset kiusaavat aikuista miestä, jolla on näyttöjä, minut saa kiinni Soundin toimituksen kautta.
Tärkeintä on saada kaikki ilo irti tästä pahoinvoinnista. Silloin siitä voivat nauttia muutkin. Pulpin tähtihetkinä, eli Different Class- ja This Is Hardcore -levyillä (1995 ja 1998), tämä onnistui. Myös Jarvisin soololevy onnistuu samassa. Se tekee banaalista arjesta politiikkaa.