JEFF BUCKLEY: The Grace EP´s

Kun Tom Waits totesi Bone Machinen raidalla The Ocean Doesn't Want Me vuonna 1992 "I'll go in up to here/It can't possibly hurt/All they will find is my beer/and my shirt", hän tokko osasi aavistaa jonkun vielä väittävän itseään ennustajaksi. Mutta jonkin ajan päästä miehen jo sanottiin noilla riveillä profetoineen Jeff Buckleyn (1966-97) kännijohteista hukkumiskuolemaa. Sitten ei enää kestänytkään kauaa, kun elinaikanaan vain yhden täyspitkän valmiiksi saanutta toisen polven lauluntekijää jo hilattiin jalustalle.

Ansioita Buckleyltä ei puuttunut, eikä häneen ladattuja odotuksiakaan tyhjästä rakennettu: 1994 ilmestynyt Grace on hieno kokonaisuus, ja debyyttinä suorastaan hurjaa tasoa. Nyttemmin on kuitenkin alkanut näyttää pahasti siltä, että Jeffistä saadaan samanlainen jokajouluinen kuollut levynjulkaisija kuin Milesista, Hendrixistä sekä Marleysta. 2000 ilmestynyt Mystery White Boy -tupla sai 2001 seurakseen Live a L'Olympian ja aivan 2002 lopulla viiden pikkukiekon The Grace EP's -paketin. On tietenkin selvää, ettei kymmenbiisisen Gracen materiaalista mitään bokseja rakennella, ja niinpä näillä kolmella setillä on samoja biisejä eri asuissa. Tuorein koostuu sekä tavallisista että promolevyistä, ja livemateriaalia tarjoillaan taas runsaasti. Ainoa uutinen on haahuileva instrumentaali Tongue.

Kokonaan demoista koostuva Songs to No One 1991-1992 on kiinnostavampi historiallinen dokumentti, sillä se esittelee Buckleyn vaiheessa jossa tämä ei vielä ollut edes tulokas. Nämä kitaristi Gary Lucasin liidaaman Gods & Monsters -bändin kanssa New Yorkissa nauhoitetut raidat ovat nimittäin juuri ne demot, joilla levydiili irtosi. Tämän 11-raitaisen myötä voikin tarkastaa, millaisesta hiilestä timantiksi sikistyi muiden muassa Mojo Pin.