JUKKA RUOHOMÄKI: Teoksia, 1995-2000

Jukka Ruohomäki tapaili 70-luvun alussa elektronimusiikin reunaa muutamilla Pekka Strengin, Hectorin ja Wigwamin levyillä ja nyhräsi Helsingin Yliopiston studion "kivikautisilla" syntikoilla. Sittemmin syntyi elektroakustisia sävellyksiä, kokeellista elokuva-, baletti- ja kuunnelmamusiikkia. 80-luku meni tietokonegrafiikalle. 90-luvun puolivälissä nykyään Oulun Konservatorion elektronimusiikin lehtorina toimiva Ruohomäki alkoi pitkän tauon jälkeen taas säveltää.
Kyse ei ole konerytmein mönkivästä kevyt-ambientista, vaan tosissaan uusia ulottuvuuksia etsivästä trippailusta. Ruohomäki ei hairahda erikoisuuteen erikoisuuden vuoksi eikä rakasta tajutonta meteliä. Abstraktista luonteestaan huolimatta sävellyksissä on mystistä luonnetta, outoa kauneutta ja kestävää jännitettä, hetkittäin huumorinpilkahduksiakin. Kahdessa numerossa mies käsittelee kattopeltilevyjen raapimista ja paukuttelua niin, että lopputulos on hämmentävän sointuva. Luscinian kuulas avaruus käyttää raakamateriaalina vain satakielen ääniä kun taas pitkässä Transitionsissa perinteiset instrumentit soivat melkein jatsahtavasti katu-, juna ja ravintolahälystä muovatuissa kulisseissa.
Usein vaikutelma on mikrokosminen: kuin zoomaisi jollain audiomikroskoopilla tavallisten äänten molekyyleihin. Kummasti rauhoittavaa solutason meininkiä, joka vetää sitä syvemmälle mitä enemmän sitä kuuntelee. Jään mielenkiinnolla odottamaan Ruohomäen tulevia seikkailuja.