Kevin Coyne (1944–2004) edusti väkevästi englantilaista laulaja-lauluntekijäperinnettä. Isolla ja kaiken läpi tunkevalla äänellään Coyne muutti rock’n’rollista, folkista, bluesista ja music hall -traditiosta ammentavat laulunsa järisyttäviksi elämyksiksi. Akustisena kitaristina otelautakätensä kömpelö peukalotekniikka vain alleviivasi esitysten primitiivisyyttä. Mielisairaiden parissa työskentely ennen muusikon uralle antautumista toi puolestaan Coynen teksteihin kaikkea inhimillistä ymmärtävää syvyyttä. Epätoivo, surumielisyys, niin yksityinen kuin yhteisöllinenkin ahdistus ja joskus jopa riemu tuntuivat vatsanpohjassa saakka.
Coynen Siren-yhtyeensä kanssa tekemistä kahdesta albumista ja soolodebyytistä tehty paketti uusintajulkaistiin jokin aika sitten Dandelion Years 1969–1972 -boksina. Nyt käsillä on yhteenveto kaikkiaan lähes 40 albumia julkaisseen miehen kulta-ajalta, johon mahtui myös toistuvia Suomen vierailuja.
Neljän levyn I Want My Crown luo reilussa viidessä tunnissa katsauksen Kevin Coynen Virgin-tuotantoon, jonka alkupiste on samanaikaisesti erillisen juhlajulkaisun saanut Marjory Razor Blade -tupla. Studiolevypoimintojen lomaan on siroteltu singleraitoja, John Peelin ohjelmiin tehtyjä äänityksiä ja muita erikoisuuksia. Kokoelman neljäs osa sisältää konserttitaltiointeja vuodelta 1974.
Kevin Coynen jäämistä vaille suurempaa kaupallista menestystä ei kansion läpikäytyä tarvitse ihmetellä. Ankaran alun ja kovan ja romuluisen matkan jälkeen Coyne vie vielä Bursting Bubblesin (1980) Dark Dance Hall -raidalla rujoutta uusille lukemille. The Old Fashioned Love Songin 50-lukuinen ”siirappisuus” tuo sentään pehmentävää vastapainoa.
I Want My Crown -antologian tuotannollisesti sulavimmat ja lähimmäksi kuulijaystävällistä keskitietä tulevat raidat ovat peräisin Heartburniltä (1976). Näistä vaikuttavin on Shangri-La, jolla Coynen bändiin tuolloin kuuluneen ja The Policesta vielä autuaan tietämättömän Andy Summersin slidekitarointi johdattaa vastustamattomasti kohti onnelaa.