Runsaat kymmenen vuotta sitten 1970-luku tuntui pelastavan indierockin. Maan alta putkahti Midlaken ja Fleet Foxesin kaltaisia herkän harmonisia yhtyeitä, joiden läpimurtoteokset jalostivat traditioita ylimaallisen puhtaaksi soinniksi. Lähde ehtyi kuitenkin pian. Uusille ottajille se on tarjonnut aitouden illuusion sijasta lähinnä estetiikkaa.
Vanhahtavan soft rockin perinnettä koluavan Whitneynkin saalis on laiha. Yhtye etsii vuosikymmenten takaa kirpakankaunista unelmaa, jonka rikkumattomuus on sille isänmurhaa tärkeämpää. Usein orkesteri jää kuitenkin kiinni pintaan. Light Upon The Lake -debyyttiin (2016) verrattuna uutukainen on kypsä, runsaskin, mutta samalla levy kärsii viattomuutta nakertavasta tyyliuskollisuudesta. Kun sisältö osoittaa hurmoshakuisuutensa liian yksiselitteisesti, jää löydettävää niukalti.
Onneksi menneisyys ei viihteellisty Whitneyn käsissä pelkäksi kuvastoksi. Vaikka aikuisorientoituneesti soulahtava ilmaisu sykähdyttää vain osittain, vie se välillä jonkin perimmäisen – ehkä syvänkin – äärelle. Song For Tyn ja My Life Alonen kaltaisista pidäkkeettömän herttaisista kappaleista välittyvä uudelleensyntymän aura osoittaa, että yhtyeen tarkastelutavassa on kiistatta puolensa.
Sillä juuri tästä kaikessa pitäisi olla kyse. Mielikuvista ja myyteistä, joista musiikki tekee totta omilla ehdoillaan.