Folkrock on kaikessa lämpöisyydessään raaka tyylilaji. Se tarjoaa kielen, jota seuraamalla musiikin saa helposti kuulostamaan tunnustukselliselta ja kauniilta. Muoto voi kuitenkin myös vangita. Liian usein se ilmentää pikemminkin itseään kuin jotakin syvempää. Pinnan alta saattaa löytyä vain uutta pintaa.
Viime vuosikymmenellä kaksi levyä julkaisseen Lotta Jääskelän nykyisen artistiminän Ylva Harun debyytillä ilmeisyyden vaara on läsnä niin sävelkaarissa kuin kielikuvissakin. Onneksi laulaja yhtyeineen selviää lopulta kuivin jaloin. Vaikka musiikki soi tunnelmia kunnioittaen ja riskejä karttaen, kuljettaa se vaivihkaa jonkinlaiseen ajattomuuden tilaan, tunteen ja ilmaisun yhteiseen alkupisteeseen. Sieltä löytyy Harun oma ääni; sydämellinen, mutta kiehtovan luoksepääsemätön.
Levyn avainvivahde on herkkyyden ja itsevarmuuden väliin jännitetty kontrasti. Ristiriidan summana hahmottuu sielunmaisema, jonka fyysisen vastinparin Haru on paikallistanut Tove Janssonin mökkiluodolle Klovharuun. Ajatusten ja ilmaisun välisessä dialogissa yhdistyvät ulkomeren askeettisuus sekä saavuttamattoman keskelle pysähtynyt kulkija, jolle ympäröivä äärettömyys on antanut rohkeutta määritellä ensin itsensä ja vasta sitten muut.
Lintujen taide on lempeän jyrkkää ja ehdottoman vapauttavaa. Musiikin muodolla on sittenkin ihmisen ääriviivat.