The Strokes, Jefferson Airplane, Pintandwefall, The Cardigans, All Stars… Listattuani mielleyhtymiä kolme päivää havahdun työni turhuuteen. Voisin pudotella nimiä ikuisuuksien ajan ratkaisematta arvoitusta. On siis parempi kiskaista henkselit luettelon ylle ja hyväksyä totuus hymyssä suin. Ghost World vertautuu enää itseensä.
Vaikka Altar on vasta yhtyeen kolmas levy, kuulostaa se pitkän kehitys- ja sisäistämistyön tulokselta. Alkuaikojen kitaraindie on avartunut happohyökkäyksiksi ja saippuakupliksi, joiden painoarvoja ohjaavat postmoderni nostalgiantaju ja perspektiiviä rikastava marginaalisuus. Samalla kuusikon soinnista on tullut origo, jonka läpi kulkiessaan jokainen referenssi vääristyy osaksi uudenlaista kokonaisuutta. Viimeistään Liisa Tanin raukeanröyhkeä tulkinta yhdistää monisuuntaiset lähestymistavat, yksityiskohtaiset sovitukset ja pakottomasti joustavat rytmipohjat saman organismin jäseniksi.
Altar ei avaudu kerralla, mutta matkan varrelle sirotellut täkypalat pitävät kiinnostusta yllä siihen asti, että jokainen väri löytää paikkansa. Ja kun kuva aikanaan hahmottuu, se on odottamattoman looginen: eräänlainen manieristinen fresko, jonka syvimmät varjot ja vinoutuneimmat muodot vain korostavat sommitelmasta huokuvaa elämänhalua.
Alkuaikojen kitaraindie on avartunut happohyökkäyksiksi ja saippuakupliksi, joiden painoarvoja ohjaavat postmoderni nostalgiantaju ja perspektiiviä rikastava marginaalisuus.
Laulaja-kitaristi Liisa Tani ja kitaristi Günter Kivioja, Ghost Worldin tyylivalikoima tuntuu rikastuvan levy levyltä. Miten ja millaisista elementeistä Altar rakentui?
Liisa: – Minulla ei ole juuri muistikuvia prosessista. Välillä työskentelin levyn parissa pakkomielteenomaisesti kellon ympäri ja jossain vaiheessa miksausta korvat menivät solmuun.
– Äänitimme levyn lähes kokonaan itse ja miksasimme sen puoliksi Pekka Tuomen kanssa. Melkein DIY siis. Ajattelimme, että näin näkemykseni tulisi parhaiten esille, eikä kukaan puuttuisi levyn sillisalaattimaisuuteen.
Günter: – Uskallan sanoa Liisan puolesta, että on mahdotonta namedroppailla selkeitä vaikutteita. Hänellä on aika vahva oma visio musiikistaan.
Liisa on julkaissut musiikkia myös nimellä Sir Liselot, ja muillakin jäsenillä tuntuu olevan monia rautoja tulessa. Millainen rooli Ghost Worldilla on soittajilleen?
Liisa: – Ghost World alkaa olla aika monissa liemissä keitetty monsteri, ja haluaisin uskoa, että bändi jatkaa kehittymistään. Haaveilen, että tekisimme seuraavaksi levyn rennosti yhdessä. Altar oli tuskallisen paljon vain minun päässäni, eikä kappaleita harjoiteltu kimpassa ennen äänityksiä. Olisi hauskaa, jos muut säveltäisivät seuraavalle levylle enemmän!
– Sir Liselot on minulle mahtava väylä toteuttaa itseäni toisella tapaa. Se voi julkaista kaikkea dadaa, mikä ei ehkä Ghostareille sovi. Mutta jossain vaiheessa Ghostarit voi olla se villijengi ja Sir Liselot hillitympi. Who knows!
Günter: – Ghost World on noussut huomaamatta tosi tärkeään asemaan elämässäni. Erityisesti nyt kun muut projektini ovat edenneet laiskasti. Toin Altarille ensimmäisen tälle bändille säveltämäni kappaleen, Cleaning Day Galoren, ja sen rohkaisemana inspiraatiota riittää. Muutaman ideani kohdalla ei ole ollut ihan selvää, ovatko ne Ghost Worldia. Siksi tsekkautan aihiot ensin Liisalla.
Haastatteluhetkellä (27.3.) olette koronakaranteenissa, johon jouduitte palattuanne promootiomatkalta New Yorkista. Ehdittekö saada reissusta mitään irti ennen rajoitusten voimaantuloa?
Liisa: – Reissu oli tosi hauska, vaikka sen varsinainen kohokohta (keikka Saint Vitus Barissa) peruttiin, kun NYC:n baarit ja ravintolat suljettiin. Ehdimme onneksi soittaa kaupungissa kaksi menestyksekästä keikkaa. Lisäksi söimme paljon pizzaa ja joimme Snapplea. Jengi huuteli meille kadulla. Paras oli jäbä, joka huusi auton ikkunasta: ”Fucking freaks!”
Günter: – Tämä matka oli monella tapaa ikimuistoinen. New Yorkissa oli uskomattoman ihanaa, vaikka vallitseva tilanne ja epävarmuus kotiinpaluusta välillä stressasivatkin. What a time to be alive.
Teksti: Hannu Linkola
