Levyarvio: Kun soundit piilottavat sielun – The Head And The Heartilla on pullistumaa väärissä paikoissa

The Head And The Heart
Living Mirage
Warner

Menestys tuli nopeasti Seattlessa majaa pitävälle The Head And The Heartille, jonka folkahtava poprock syntyi Mumford & Sonsin luomassa indiefolk-aallossa. Nostetta tuli siitä, että moni biisi on päätynyt elokuviin tai tv-sarjoihin. Kakkosalbumi Let’s Be Still (2013) nousi USAn albumilistalla kymmenenneksi. Kolme vuotta myöhemmin Signs Of Light pääsi jo vitoseen samalla kun julkaisija vaihtui Sub Popista Warneriin. Tässä vaiheessa sekstetin toinen perustajajäsen ja toinen laulaja-kitaristi Josiah Johnson joutui jäämään pois bändistä addiktiotaan parantelemaan, tilapäisesti annettiin ymmärtää, vaan eipä häntä kuulla tässäkään. Tilalla on edelleen viulisti Charity Rose Thielenin mies Matt Gerwais.

Vaikka Johnsonin korkea ääni näytteli yhtyeen kolmiosaisissa lauluharmonioissa merkittävää osaa ja vaikka hän kirjoitti huomattavan osan lauluista, hänen feidautumisensa ei näytä bändiä hidastavan, jos kohta Living Mirage ei ole ihan top teniin yltänytkään. Se on sikäli yllättävää, sillä albumi jatkaa liukumista kaupallisempaan soundiin. Melodiat ovat edelleen hyviä eikä harmonioissakaan vikaa ole, mutta etenkin rumpusoundissa ilmenee ikävää pullistumaa, turha kompressointi ärsyttää ja viulutaustat pauhaavat alleviivatusti. Minulle ne vain estävät laulujen todellisen sielun ja tietynlaisen ajattomuuden loistamista. Harmi.