Parikymppinen Alma Uimonen on vuoden 2020 omakustanne-minidebyytistään lähtien tehnyt vahvaa tulemista uuden suomalaisen vaihtoehtopopin eturiviin, ja erinäisten pikkulevytysten jälkeen Vol 2:lla on läpilyönnin paikka: muun muassa Iben julkaisuista tunnettu Skorpioni-yhtiö takana ja tuotantopuolen yhteistyökumppaneina Matti Ahopellon ja Miikka Koiviston kaltaisia kärkinimiä.
Asetelmaan nähden on hauska todeta, että Nelma U:n oma persoona hallitsee Vol 2:ta siinä missä hänen aiempaakin musiikkiaan. Lyhyet biisit (niitä menee viisitoista 37 minuuttiin) toteuttavat spontaania popnäkemystä, jossa on tilaa kepeälle lauleskelulle, kotikutoisille räpeille, pomppiville biiteille ja bliippaaville ja kupliville tietokonepelisoundeille. Vol 2:n voisi väittää kuulostavan makuuhuonelevyltä, ellei se sijoittuisi niin selkeästi ulos: Helsingin kaduille ja puistoihin ja kahviloihin.
Muun ohessa levy lienee kesäisintä hetkeen kuulemaani: hienossa Icetownissa negaation kautta, kylmän sään ja kylmän sydämen sulamista odottaen. Sen lisäksi huippuhetkiä ovat varsinkin urbaani vaelluslaulu Itäväylä sekä Tumen fiitillä ryyditetty Mansikka Marja, joka onnistuu olemaan uskomattoman optimistinen kesäkuva täysin alleviivaamattomalla tavalla.
Nykypopissa vaatii rohkeutta jättää reunat repsottamaan ja paketti hyvällä tavalla levälleen. Sellaista haahuiluahan elämäkin on. Nelma U:n tapauksessa huoleton leijuminen on tyylivalinta, joka avaa tien hänen taiteilijuutensa ytimeen – ainakin juuri nyt. Ja miksi tässä vaiheessa uraa pitäisikään katsoa kauemmas, saati taakseen?
Nelma U:n kertojahahmo elää elämäänsä pienten ihmeiden ja rajattomien mahdollisuuksien kaupungissa, tukeutuu ystävyyteen, kamppailee välillä ihastusten kanssa, hahmottelee paikkaansa elämässä ja vähän taiteilijanakin. Vol 2. – Takaisin kouluun tiivistää hienosti jotain, mikä tuntuu todellisuudelta. Kesän 2022 soundtrackilta se tuntuu jo nyt.
Sopiiko mun musiikki tämänhetkiseen popmusan ilmapiiriin niin, että se olisi myös kuuntelijoiden helppo vastaanottaa?
Levysi kuulostaa hyvässä mielessä siltä, että kertoja kävelee jossain kaupungilla, ajattelee omiaan ja purkaa ne mietteet spontaanisti biiseihin. Vapaalta improvisaatiolta ja hetkiin tarttumiselta. Kuinka mietitystä prosessista oikeasti oli kyse?
– Tuo on totta! Mutta riippuu kappaleesta tietty. Joskus lähden tekemään biisiä ajatuksella, joskus taas haluan vaan pitää hauskaa ja sanoa, mitä sillä hetkellä mieleen tulee. Mä itse nautin musiikista, josta kuulee että sen tekeminen on ollut kepeää ja hauskaa. Haluan tuoda samaa fiilistä omaan musaan.
Teet musiikkia, jota on vaikea luokitella genreihin: on räppiä, poppia, indietä ja elektroa. Miten koet itse sijoittuvasi suomalaiselle musakentälle vai mietitkö edes koko asiaa?
– Kyllä mietin tätä ja välillä se ahdistaakin – sopiiko mun musiikki tämänhetkiseen popmusan ilmapiiriin esimerkiksi niin, että se olisi myös kuuntelijoiden helppo vastaanottaa? Toisaalta taas tuntuu tärkeältä, että teen musiikkia, jossa on jotain uudenlaista ja joka ehkä täyttää jonkun kolon musakentällä. Se tekee kaikesta merkityksellisemmän tuntuista.
Levysi alaotsikko on Takaisin kouluun, mutta oikeastaan se tuntuu välittävän monenlaisia kahleista vapautumisen ja ihan vaan olemisen tunnelmia. Mitä olet halunnut tuolla otsikolla sanoa?
– Ehkä otsikko viittaa siihen lapsuuden kepeyteen, kun palattiin kouluun ja käytiin ostamassa Tiimarista geelikyniä. Kyllä mä toivon, että mun levy toimii jonkinlaisena eskapismina, vaikka se onkin vahvasti yhteydessä tosielämään ja nykyhetkeen. Haluaisin että se tarjoaisi sellasta arkista taikaa ja lohtua normielämän juttuihin.
Teksti: Niko Peltonen