Levyarvio: Matka transsiin voi alkaa – Mdou Moctarin albumilla soi rockin mytologia ja valtava tunteiden kirjo

Arvio julkaistu Soundissa 6/2021.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Arvio

Mdou Moctar
Afrique Victim
Matador

Mitäpä jos säästettäisiin kaikkien aikaa ja jaettaisiin useampi pysti samalla kertaa. Vuoden blues-levy. Vuoden psykedelialevy. Vuoden sähkökitaralevy. Vuoden ”jam band”. Mdou Moctar, onnittelut – voitte noutaa pokaalit. Vaikka nigeriläinen tuareg-kitaristi piut paut piittaa edellä luetelluista läntisistä musiikkilokeroista, hänen musiikkinsa on suvereenia ja äärimmäisen tärkeätä näissä rockin emolajeissa. Hänen soittonsa on erittäin bluesia, todella hapokasta ja bändinsä keittää juuri niin ankarasti kuin rytmi edellä tykittävän yhtyeen kuuluukin tehdä. Moctarin soundissa on elävässä muodossa kaikki se mitä rockin mytologiassa palvotaan. Afrique Victim -albumin musiikki on alkuvoimaista, huumaavaa, samalla kertaa sekä toismaailmallista että tylyä todellisuutta henkivää. Ulvovan sähkökitaran mystisessä kieputuksessa soi valtava tunteiden kirjo ja samalla ajatus, poliittinen uhmakkuus ja kapina.

Surumielinen ja väkivahva sävelkieli saa ihon kananlihalle ja silmäkulman kostumaan.

Saharan alueen sähkisperinteen rautaisuus ei enää ole uutinen kenellekään. Tinariwenin avaamasta aukosta on marssinut kovaa ryhmää läntisille popmarkkinoille, missä aina kuolaten kaivataan jotakin uutta ja jotakin aitoa. Tässä tuareg-bluesin virrassa Mdou Moctar saattaa olla se lopullinen potin räjäyttäjä. Aseveljistä ja -siskoista läheisin tyylisukulainen on ehkä Bombino eli vahvat rock-vaikutteet iskevät varsinkin kitaroinnissa lujaa päin näköä. Perusmetkut Henkasta Dire Straitsiin on tsekattu. Mouruava Money For Nothing -soundi sekoittuu Saharan hiekkamyrskyyn ja matka transsiin voi alkaa.

Ehkä kiehtovinta Mdou Moctarin musiikissa on sen elastisuus suhteessa niin sanottuun moderniin maailmaan. Tämä blues elää ja imee itseensä kaikkea mahdollista ja samalla se on täysin omanlaistaan musiikkia. Esikoislevyllään artisti vingutti laulujaan autotunen läpi ja kaivoi hypnoottista rytmiikkaa elektroniikasta. Nyt ulvovat ja särisevät kitarat leijailevat kaikupilvessä, joka on silkkaa psykerocknirvanaa. Sointi on kuitenkin vain äänenväri, jolla puhutaan. Musiikin pohjarakenne on vakaa ja muuttumaton. Samat skaalat, samat perusharmoniat ja afrikkalaisiksi varsin selkeät vakiorytmit toistuvat ja punovat musiikin osaksi syvempää tarinaa. Surumielinen ja väkivahva sävelkieli saa ihon kananlihalle ja silmäkulman kostumaan.

Lisää luettavaa