Tero Alanko kiteytti aikoinaan För sent för edelweiss -arviossaan (Soundi 05/2008) Håkan Hellströmin merkityksen. Hän huomasi, että dokumentoidessaan elämäänsä lauluihinsa Hellström piirtää myös monen kuulijan elämänuran. Kun tuo kaari ulottuu nyt hämmentyneeseen keski-ikään saakka, on sen sanoma entistä moniulotteisempi.
Göteborgin sinfoniaorkesterin kanssa äänitetty Illusioner paljastaa jotakin todella sydänveristä 44-vuotiaan laulajan tavasta hahmottaa maailma. Levy on murtumapisteeseen asti herkistynyt kokoelma lohdun ja merkityksellisyyden sanoja, myötäihmettelyksi karhentunutta kertojaääntä sekä unipilvinä liitäviä sävellyksiä. Kun sitä vertaa Hellströmin varhaistuotantoon, kiteytyy ydinviesti yhteen ajatukseen. Nämä laulut kertovat iästä, jossa elämänhalu on vaihtunut haluksi uskoa elämään.
Pateettisuudessaan vellova kokonaisuus voisi jopa naurattaa, jos sen karikatyyrimäisyys ei olisi koskettavan omakohtaista. Hellström venyttää ilmaisunsa koko ajan riskirajoille tietäen kuitenkin tarkoin, miten korkealle laulujen lakipisteet voi viedä ja miten lähelle sanat uskaltaa tuoda. Ylitsevuotavan kauneuden ja äärimmäisen intiimiyden keskellä on monesti lähes epämukavaa olla, mutta sellaistahan havahtuminen kaiken katoavaisuuteen ja ainutlaatuisuuteen on.
Ehkä Illusioner on pelkkää satua, mutta sen on kirjoittanut elämä itse.
