Levyarvio: Tätä päivää toivon kanssa peilaten – Curtis Hardingin uusi albumi ei ole pölyinen soul-museo

Arvio julkaistu Soundissa 11/2021.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.

Arvio

Curtis Harding
If Words Were Flowers
Anti-

Levyn avaavaa nimiraitaa kuunnellessa ei luulisi kuuntelevansa soulia. Torvisektio maalailee jossain jazzin ja klassisen risteyksessä, sitten mukaan tulee kuoro, joka tekee kappaleesta eräänlaisen valoisan virren, eikä solistia kuulla lainkaan.

Yllättävä siirto paljastaa Michiganissa syntyneen, mutta enimmäkseen Atlantassa kasvaneen Curtis Hardingin vision kypsyyden. Gospel-laulajaäitinsä kanssa pienestä pitäen laulaneen nelikymppisen ei tarvitse arvuutella syviä juuriaan, ne ovat täysin hallussa. Räppiäkin tehnyt ja sekä kitaraa että rumpuja soittava Harding ei kuitenkaan ole hartaasti museoimassa mitään, vaan maustaa souliaan luontevasti monenlaisilla aineksilla.

Omasta ajastaan kertova moni-ilmeinen kiekko sisällyttää itseensä kaikenlaisia kaikuja useilta menneiltä vuosikymmeniltä.

Ripeä rytmiblues Can’t Hide It saa kiistatonta lisäarvoa venturesmaisesta surf-kitarasta ja muualla syntikat värähtelevät epämääräisen psykedeelisesti yhtä ovelasti epämääräiseen elokuvallisuuteen sekoittuen. Jälkimmäistä aspektia korostavat hienostuneesti sovitetut jouset, puhallinsoolot soivat jazzia. Äreä psych-kitara päräyttää levyn huippuihin lukeutuvassa Where Is The Lovessa. Rauhallisen intiimi With You nyökkää conga-rummuilla ja pelkistyksellään kaima Mayfieldiin. It’s A Wonderin intro muistuttaa Superflysta, mutta biisi ei takerru ikoniinsa; Hardingin kautta levyn vakuuttava laulu on modernia. Ainoastaan psykedeelisesti leijuvine huiluineen hienoon So Low’hun lisätty autotune tuntuu turhalta.

Hardingin monitahoisesti sielukas ja kuiskaavasta falsetista tanakkaan bluesiin ja eeppiseen paatokseen yltävä ääni on niin sävykäs, ettei se tarvitse mitään apukeinoja. Siinä mielessä Harding on klassinen soul-laulaja, että hän osaa jaella tämän päivän todellisuutta peilaavat tekstinsä loistavan selkeästi, mutta samalla aina toivoa kanavoiden. Siitä on todellisessa soulissa kyse.

Kyllä Hardingin kolmas, Sam Cohenin fiksusti tuottama pitkäsoitto häilyy ihan viiden tähden tuntumassa. Omasta ajastaan kertova moni-ilmeinen kiekko sisällyttää itseensä kaikenlaisia kaikuja useilta menneiltä vuosikymmeniltä. Niin sitä pitää.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa