Mikko Pykärin ja Karin Mäkirannan Babel on kutkuttava projekti. Mitään yllättävää siinä ei sitä vastoin ole. Pikemminkin Pykärin O-levyllä (2019) alkanut yhteistyö on luonteva askel kummankin uralla. Pykärin vuolaiden soololevyjen rinnalla hanke vaikuttaa kaivatulta fokusoitumiselta, vakiintumiseltakin. Mäkirannalle Babel puolestaan tarkoittaa pientä ja turvallista erkaantumista Karinan viitekehyksestä.
Kovin kauas muusikot eivät tosin loitonnu taustoistaan. Yoga Horrorin tunnelma seurailee lojaalisti Pykärin tuotantohistoriaa, ja Mäkirannan tulkinta pehmentää musiikin linjoja tunnusomaisella kuulaudellaan. Vuorovaikutus kuitenkin rohkaisee taiteilijoita viehättävään rehellisyyteen. Kaksikko ei yritäkään kätkeä Cocteau Twinsin tai Beach Housen vaikutteita, tai edes imeyttää niitä osaksi laajempaa yhtyeidentiteettiä. Heille tuntuu riittävän, että musiikki kohtaa esikuvansa rennosti mutta tyylillä.
Tribuuttimaisuudella on toki kääntöpuolensa. Kohtelias äänimaailma jää omituisen materiattomaksi, eikä joogakultin ympärille teoretisoitu tematiikka riitä personoimaan sisältöä. Vaikka illusorisuudella leikkimisen voi tulkita osaksi levyn sanomaa, lienee se samalla oire jostakin.
Konteksti on helppo hahmottaa. Mutta onko se lopulta myös levyn olennaisin anti?
