Hullu Ruusun vähän yli vuosi sitten ilmestynyt esikoisalbumi sai lämpimän vastaanoton. Tarttuvat biisit ja oivaltavat sanoitukset edellä puskenut debyytti nosti Merita Bergin ja Antti Hermajan kertaheitolla maamme musiikintekijöiden eliittiin. Liukuhihnalta tasapaksua biisimakkaraa suoltavien ammattimaisten biisipajojen tuotteet kalpenevat, kun löytyy tekijöitä, joilla luovuuden liekki oikeasti palaa.
Tuumailutauon jälkeen duon yhteistyö onneksi jatkui Bergin Rosita Luu -aliaksen erinomaisella SOS-albumilla. Viekö Hullu Ruusun ns. vaikea toinen levy nyt kaksikon takaisin tavallisten kuolevaisten joukkoon? Ei todellakaan. Hullu Ruusu on palannut, vieläpä vahvempana kuin aikaisemmin.
Viekö Hullu Ruusun ns. vaikea toinen levy nyt kaksikon takaisin tavallisten kuolevaisten joukkoon? Ei todellakaan.
Bändin folkahtava iskelmä ja romuluinen kantri ovat esikoislevyn jälkeen kultivoituneet. Yakuzi Paton Lauri Levannon komppi iskee napakasti ja sovitukset ovat kauttaaltaan sofistikoituneet. Joukkoon mahtuu yksi herkullisen nostalginen suomirock (Utsjoki), joka voisi olla vaikkapa Juice Leskisen 70-luvulla kynäilemä paikkakuntabiisi, mutta Berg ei onneksi hirttäydy maestron pakkomielteiseen riimittämiseen. ”Mä odotin hevosta, en ponia” jaksaa hymyilyttää Ponin omistajaa. Hermajan pasuunat raikaavat pontevasti.
Rosita Luun albumin onnistumisten jälkeen Hermaja ja Berg hyödyntävät kasaripop-tyylejä myös Hullu Ruusun kanssa.
Yksi Rehabin teemoista on särkyneen, useimmiten sivistyksen haavoittaman olennon kaipuu ja/tai paluu luontoon, luonnontilaan. Jälleen kerran upean kansikuvan Pocahontas-hahmon historialliselle esikuvalle ei käynyt niin hyvin kuin elokuvaversioissa. Isätön Cherokee hylkää murrosikäisenä valkoisen miehen elämäntavat ja ryhtyy harjoittamaan luontoaan. Kaunotar vai hirviö -biisin päähenkilö haluaa palauttaa luonnollisen kauneutensa hinnalla millä hyvänsä. Ratojen cowboy pakenee loikaten aidan toiselle puolelle. Sääskitulet-kappaleen naaras eksyttää heikompitahtoisen siippansa viidakkoon. Lintu luottaa ihmiseen ja joutuu siksi satimeen.
Rosita Luun albumin onnistumisten jälkeen Hermaja ja Berg hyödyntävät kasaripop-tyylejä myös Hullu Ruusun kanssa. Parhaimmillaan (Käsipohjaa, Sääskitulet, Lintu) Hullu Ruusu on Suomen Fleetwood Mac! Melkein kaikki Rehabin melodiat ovat pirullisen tehokkaita korvamatoja. Sävelletyt vanhanaikaiset kitarasoolot viehättävät myös.
Albumin lyriikoissa riittää pohdittavaa. Tekstien hätkähdyttämisaspektia on varmaan tarkoituksella säännöstelty, ja hyvä niin. Itse Gösta Sundqvist (jonka nimen mainitsemista koitin välttää viimeiseen asti, koska vertailuun ei löydy nyt sen kummempaa syytä) ampui välillä sanoituksissaan yli, mutta Berg ja Hermaja eivät sitä enää tee.
Hermaja saa esikoislevyä enemmän lauluaikaa ja esittää soolona kaksi omaa biisiään (Yö on suojasi, nimikappale). Miehen sympaattisen sointuva, välillä inhimillisesti säröilevä lauluääni on mukavaa vaihtelua Bergin ilmeikkäälle, entistä varmemmalle tulkinnalle. Naisen äänessä kuuluu entistä vähemmän untuvikkoinen Tuula Amberla, entistä enemmän aikuinen Merita Berg. Päätösduetto Kun heräät aamulla on vuoden yöjuoksussa olleen Hullu Ruusun paluu kotiin. Tervetuloa takaisin!
