“Kiitos jokaiselle musiikin rakastajalle”, lukee Anna Erikssonin levyn kiitoslistan lopussa. Merkityksettömiä ja helposti lausuttavia sanoja, joiden ei tarvitse tarkoittaa mitään? Tosiasiassa ne kuvaavat Manaa osuvammin kuin arvata saattaa. Sitä Mana juuri on: musiikkia niille, jotka sitä rakastavat. Niille, jotka hakevat siitä jotain itselleen.
Ja millä tavoin näiden laulujen esittäjä niihin eläytyy! Taitavasti kirjoitetuista kappaleista tai tarttuvista sävelmistä huolimatta tärkeintä musiikissa tyylistä riippumatta on se tunne, jota se välittää. Yhtä tärkeää on se, kuinka paljon sen esittäjä antaa musiikkinsa eteen, näkee vaivaa siihen miltä se kuulostaa tai antaa kuulijan ymmärtää mitä laulut juuri hänelle merkitsevät.
En ole kuullut yhtään Anna Erikssonin aiempaa albumia, joten on turhaa spekulointia, kuinka Mana niihin vertautuu. Sen uskallan sanoa, että Mana on artistille itselleen nyt varmasti se tärkein. Erikssonin läsnäolo kielii täydellisestä antautumisesta musiikkinsa vietäväksi. Osa Manan intiimiydestä on varmasti jylhästi soivien jousisovitusten tai kylmästi pelkistetyn laulusoundin ansiota. Jo aloitusrata Sanokoot mitä vaan on sisuksia myllertävää tulkintaa, tärkeimpänä instrumenttina pelkkä laulu, jonka ympäriltä kaikki tila on imetty pois.
Kyynikko voi halutessaan niputtaa Manan iskelmästä popin suuntaan käyneen muuttoliikkeen opportunistiseksi hedelmäksi. Muutamista tavanomaisista sovitusratkaisuista huolimatta luulisi pahimmankin puukorvan erottavan sisällön esimerkiksi Jenni Vartiaisesta tai Chisusta, vaikka osin samoja teemoja Manallakin nousee pintaan.
Pelkäsin kuunnella levyä neljännestä kappaleesta eteenpäin. En uskonut tason millään kestävän loppuun asti. Pelko oli turha.