Näyttelijä-muusikko Markku Peltolan roolihahmoissa on kummasti jotain samaa kuin miehen musiikissa. Peltsin kivikasvoisimmatkin roolit kätkevät sisälleen paljastumattomia salaisuuksia. Siviilissä tämä ”mies vailla menneisyyttä” säveltää musiikkia, joka saattaa äkkiseltään vaikuttaa junnaavan monotoniselta. Lähemmässä tarkastelussa kappaleet kuitenkin alkavat elää tyystin omaa elämäänsä.
Peltsin ja Busterin ilmansuuntien tarkistus on kuin visiitti yleiskansalliselle kirpputorille; matkaan voi tarttua yhtä hyvin jamaikalainen vesipiippu kuin postikortti Argentiinasta tai lappalainen shamaanirumpu. Kierros etenee tasaisesti mutta vailla kiireen häivää, intensiivisesti mutta samalla leppoisasti. Lienee sanomattakin selvää, että tällainen musiikki toimisi loistavasti jonkin indie-filmin ääniraitana.
Aivan yhtä maagiseksi ei tunnelma kohoa kuin Peltolan ensilevyllä Buster Keatonin ratsutilalla. Kernaammin sitä silti Peltsin ja koomikkolegendan haamun kanssa retkelle lähtee kuin kituu jollain pakettimatkalla.