N.E.R.D.: Fly Or Die

Pharrell Williamsin ja Chad Hugon The Neptunes lienee edistysmielisin tuotantotehonyrkki nykymusiikisssa sitten Rick Rubinin, joka äkkäsi sekoittaa rockia ja räppiä jo 80-luvun puolivälissä. The Neptunes -duo rakentaa julkisivun hip hopista, mutta on silti sidottu tiukasti popmusiikin liekaan. Williamsin ja Hugon hittituliase onkin sylkenyt konekiväärimäisellä tahdilla menestysralleja oli kyse sitten räpistä (Jay-Z, Busta Rhymes), popista (Justin Timberlake, Britney Spears), R&B:sta (Nelly, Usher) tai rockista (No Doubt).

Mutta N.E.R.D. ei ole The Neptunes. Se on kyllä The Neptunesin vesa, mutta poissa on kiehtovasti kiiltävä digitaalinen täsmätuotanto ja tilalla Hendrix-kitaraa, Curtis Mayfield -falsettoa, Steely Dan-sovituksia, Stereolab-rumpufillejä sekä tietysti bändin turha kolmas pyörä, Pharrellin ja Chadin kaveri Shay. N.E.R.D. on toistanut papukaijamaisesti haastatteluissa, kuinka kolmikon edellinen levy, kahtena versiona julkaistu debyytti In Search Of…, ei onnistunut tuomaan esiin bändin intohimoista rakkautta kitaravetoiseen psykedeeliseen rockiin. Ilmeisin kysymys kuuluukin siis: rokkaako Fly Or Die?

Ei auta sanoi nauta, kyllähän Fly Or Die rokkaa! Albumin avausraidalla Hugo sivaltaa Stratocasterillaan Nörttien tavaramerkkiriffin, jonka päälle Pharrell joikuu parhaaseen Mayfield-tyyliin. Backseat Loven samaan aikaan kurinalainen ja räiskähtelevä bändisoitanto muistuttaa Hendrixin Jimpan ja Experiencen omintakeisista visioista. Maybe onnistuu kuulostamaan Elton Johnilta, siis siltä lahjakkaalta ja merkittävältä 70-luvun Elton Johnilta, vaikka mukana ovat Ahmir "?uestlove" Thompson ja Lenny Kravitz!

Ja mitä halvattua: onko Jeff Lynne tulossa vihdoinkin muotiin? Breakoutilla ja Drill Sergeantilla on bongattavissa ilmiselviä E.L.O.-vaikutteita. Sinkkubiisi She Wants To Move puolestaan on lähimpänä tavanomaisinta nyky-Neptunesia flamencokitaroineen ja käskyttävine bassoriffeineen.

Vaikka Fly Or Dielta löytyykin varsinainen vaikutteiden tungos, muuntavat äänitys ja johdonmukainen tuotantonäkemys lätyn ehdaksi ja sopusointuiseksi jymypaukkuideoiden virraksi. Tismalleen samaltahan tämä kuulostaa kuin debyyttilevy In Search Of…, mutta toistoa voi kutsua myös linjakkuudeksi. Ja kyllähän itseään saa apinoida, kunhan ideat ovat omia.

Fly Or Die jykevöityy ja jäsentyy kuuntelukertojen myötä alati mielenkiintoisemmaksi kokonaisuudeksi. N.E.R.D. on tehnyt ALBUMIN, ei yhden hitin ympärille sepustettua tuulentupaa, ja se on nykyään liki sankarillinen urotyö. Ensimmäisen pyöräytyksen jälkeen Fly Or Die tuntui kolmen tähden perus-N.E.R.D.-rykäisyltä. Nyt, viikon kuuntelun jälkeen, pitkäsoitto tuntuu kolmen ja puolen tähden väärtiltä. Mutta – mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa – jo tämän arvion ilmestyessä leimuaa Fly Or Die alitajunnassa mestariteoksen lailla.