Lontoolaisorkesteri pursuu potentiaalia. Soitto toimii hienosti kevyessä popittelussa ja rujossa riffittelyssä. Laulajattaren ääni on poikkeuksellisen vahva ja tyylitajuakin löytyy. Liialliseen r’n’b-kiekunaan ja ähkinään ei sorruta. Rempseä Bellrays-rokkaus rollaa uhmakkaasti ja melodisemman herkistelyn hetket tuntuvat yhtä luontevilta. Yhtye on yhtälailla kotonaan meuhkatessaan räkä poskella ja pysähtyessään pohdiskelemaan.
Osittain tämä kaikkivoipaisuus kääntyy bändiä vastaan, sillä aika usein tuntuu, että biiseihin on puoliväkisin pitänyt tunkea laulelmavälikkeitä, hoilotuskertsejä, tykkiriffejä, pysäytyksiä ja kaikenpuolista dynaamista kuulijan riepottelua. Mitä pidemmälle levy etenee, sitä enemmän konstaillaan. Riippuu kuluttajasta, tykästyykö enemmän alkupuolen suorempaan materiaaliin vai viehättyykö loppupään suurellisemmista rock-musikaaleista.
Olen liian tyhmä ymmärtämään loppupään teatraalista koukeroisuutta. Sen sijaan levyn aloittava kappalenelikko on erinomaista rokkia. Noisettes on joka tapauksessa jännittävä tuttavuus. Tästä voidaan edetä mihin tahansa.