PEKKA POHJOLA: Keesojen lehto

PEKKA POHJOLA
Keesojen lehto
Love Records

Pekka Pohjola jos kukaan ansaitsee digitaalitekniikan tarjoamat mahdollisuudet alkuperäisäänityksien hyventämiseen. Pohjolan kolmekymmentä vuotta kestänyttä äänitysuraa sooloartistina juhlistetaan kansallisaarteeksi lukeutuvan basisti-säveltäjän kolmen ensimmäisen levyn uusintajulkaisuilla – teko, jonka ideoija ansaitsee mitä nöyrimmät kiitokset.

Kun Pihkasilmä kaarnakorva julkaistiin vuonna 1972, tunnettiin Pohjola jo entuudestaan Wigwamin virtuoosibasistina sekä lahjakkaana säveltäjänä, josta todisteena yhtyeen kyseisen aikakauden levyiltä löytyvät, Pohjolan nimiin merkityt kappaleet. Usein sinfonisia sävyjä biiseissään hyödyntävän muusikon hengentuotteet eivät aina olleet niitä helpoimpia toteutettavia nelimiehisellä bändillä, ambitiot soololevyä kohtaan ovat selitettävissä. Pihkasilmä kaarnakorvasta aistii tänäkin päivänä kevyen irtioton tunteen; levyn takana seisoo nuorta aggressiivisuutta huokuva instrumentalisti sekä aikaansa nähden massiivisiakin sointitekstuureja rakastava säveltäjä, jonka sävelkieli on kuitenkin vielä jossain määrin velkaa vakiobändille. Tietty Wigwam-henkisyys selittyy myös valinnalla käyttää orkesterin kosketinsoittajaa Jukka Gustavsonia Pihkasilmällä, mikä ei suinkaan tarkoita kehnoa valintaa. Reino Laineen terävän rumpaloinnin säestämänä rakentavat Pohjola ja Gustavson mitä mainioimman pohjan Pekka Pöyryn sekä Risto Pensolan puhallintyöskentelylle, joista eritoten ensinmainittu tuo Pohjolan jo valmiiksi rikkaaseen sävelsoppaan vielä inan enemmän jazzvaikutteita. Se, että jopa itse Frank Zappa innostui maanmiehestämme ei myöskään yllätä; säveltäjämme taito viljellä keveää huumoria tasapainottamassa rankempaa mättöä (esim. kappaleessa Armoton Idylli) on yhä edelleen täysin suvereenia. Huomioimatta ei voi jättää myöskään päällikön omaa tultasyöksevää soittoa (toisinaan myös viulun varressa!) kuten kuullaan kappaleissa Metsonpeliä ja Valittaja. Pihkasilmä kaarnakorva on piirun päälle puolituntisessa lyhykäisyydessään loistava pelinavaus ja edelleen nautinnollinen kuuntelukokemus.

Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Harakka Bialoipokku esittelee yhä kehittyneemmän Pohjolan entistä torvivoittoisemmassa kontekstissa. Pöyryn kanssa puhaltavat Eero Koivistoinen, Paroni Paakkunainen ja Bertil Löfgren dominoivat äänikuvaa saaden runsaasti soolotilaa, merkittävimpänä poikkeuksena DJ Shadownkin samplaama, kitaristi Coste Apetrean tähdittämä Sekoilu seestyy. Tyylilajit yhdistyvät Bialoipokulla vieläkin sulavammin, jazzrock elää sopusoinnussa klassisten elementtien kera eikä viitauksilta progeenkaan voi välttyä lukiessa kansivihkoseen painettua herttaisen kornia tarinaa harakasta, josta synnytetään levyn sisällä kulkeva teema. Musiikillisesti Pohjola tyytyy yhdessä rumpali Tomi Parkkosen kanssa lähinnä takomaan raudanlujaa komppia, jättäen soolot enimmäkseen puhaltajien harteille, mutta todistaa dervissin lailla riuhtovassa Hereilläkin uni jatkuu -kappaleessa hallitsevansa maamme sähköbassopiirejä yksinoikeudella niin tuolloin kun nyt. Kiitos Harakka Bialoipokun pääsi Suomen ulkopuolelle jäävä maailma nyt myös vihille Pohjolan musiikista; monikansallinen Virgin otti asiakseen levyn julkaisun myös Englannissa loppuvuodesta 1975, jota voidaan pitää merkittävänä selätyksenä ottaen huomioon Virginin olleen progressiivisen rokin parissa yksi niistä tärkeimmistä levy-yhtiöistä.

Kiitos edellämainitun kytkyn sai Pohjola seuraavalle levylleen tuottajapartnerikseen sekä kitaristikseen omalla Tubular Bellsillään suosiota saavuttaneen Mike Oldfieldin. Keesojen lehto kylvää omalla tavallaan siemenet sille sovitusmaailmalle mistä Pohjola nykyisin tunnetaan; poissa ovet puhaltimet, tilalle on tuotu sähkökitara (jota levyllä kuullaan paljon eikä varmasti vähiten Oldfieldin panoksen vuoksi) sekä syntetisaattorit äänimaisemaa sähköistämään. Samalla viemään yleistä linjausta enemmän progen suuntaan. Levyn pääteos, liki 16-minuuttinen Pääntaivuttelun seuraukset on huikeaa kuunneltavaa vielä tänäkin päivänä eikä turhankin vaatimattomana miehenä tunnettu Pohjola epäröi käyttää levyllä hyödykseen solistista tilaa. Sävellyksellinen ääni on tässä vaiheessa hioutunut jo täysin tunnistettavaksi ja levy sisältääkin pari klassikkoraitaa (Oivallettu matkalyhty ja Matemaatikon lentonäytös, jolla vierailee Gongista lainattu rumpali Pierre Moerlen), joita voi vuosien jälkeenkin yhä toisinaan kuulla livenä. Keesojen lehtoa voi hyvällä syyllä pitää suomalaisen jazzrockin jonkinlaisena virstanpylväänä, joka ei tasapainoisuudessaan jää häpeämään ulkomaisten vuosimallin -77 levyjen rinnalla. Pekka Pohjolaa tuntemattomille sopii suositella tätä levyä.

24-bittinen remasterointi on tehnyt alkuperäisäänityksille hyvää, joskin levyjä aiemmin kuuntelemattomalle yleissoundi ei välttämättä iske korvaan mitenkään erityisen hifinä. Kansitaide on säilytetty originaalissa muodossaan, muutama lisäfotokin on saatu mahdutettua ja sisäkansissa tarinoi asiaan liittyen kriitikko Robert Silverstein. Koska kyseessä on yksi suomalaisen musiikkimaailman varteenotettavimmista muusikoista ja kyseisen herran historialliset levyt, ei kuuntelijalle jää varaa valittaa.