PENNILESS: Anola

Riuskoja kitaravalleja rakastavien tai vaikkapa Weezerin kolmatta levyä epätoivoisesti odottavien kannattaa ehdottomasti hankkia käsiinsä Pennilessin tuore pitkäsoitto. Mistään apinoinnista ei ole kyse, mutta sen verran lähimaastossa liikutaan että tarkemmat analyysit tahi nokkelammat vertailukohdat voidaan tällä kertaa jättää väliin. Kolmannen Alisaaren veljeksen liittyminen merkittäväksi biisintekijäksi on rikastuttanut bändin sointia monipuolisempaan suuntaan, variaatioita löytyy tarpeeksi säilyttämään mielenkiinto koko levyn ajan.
Anolan "mättöä ja melodiaa oikeissa suhteissa" -peruskaava toimii niin hyvin, että jopa hieman epäilevällä asenteella ollut arvioija joutuu nöyrtymään Nakkilan viisikon edessä. Murisevia kitaravalleja ja heleitä säveliä siittävistä yhtyeistä suurin osa ei levyllä kanna alkuinnostuksen yli – sen ohitettuaan musiikki lävähtää maitohapoille alta aikayksikön ja levyhyllyssä pölyttyminen tai jopa divarin laari odottaa vääjäämättömänä. Pennilessin matkassa homma etenee toisinpäin. Parin kuuntelukerran "ihan jees" -fiiliksen jälkeen huomaan vähitellen pyörittäväni levyä kerta toisensa jälkeen, ilman merkkiäkään mistään kyllästymiseen viittaavasta.
Yhtään heikkoa lenkkiä Anola ei tarjoa, joten levyltä selkeästi erottuvien biisien etsiminen on vaikeaa. Sinkku Adam's Apple Pie potkii topakan nyanssirikkaasti ja Never Forget You taasen on vain yksinkertaisesti ässäbiisi. Parasta taitaa kuitenkin olla levyn päättävä Lullabies, jossa lallatellaan pieni kieli poskessa-meiningillä kohti maailmanlopun tunnelmia.
Vuoden ensimmäinen "positiivinen yllättäjä" -titteli lienee paikallaan.