Joskus sitä vain rakastuu heti. Pöllöt-yhtyeen kohdalla kävi näin. Ensimmäisen albumin ensimmäisen kappaleen ensimmäinen säkeistö soi. Laulusolistin ääni kohoaa falsettiin kotikutoisesti louhittujen mollisointujen ylle, suojaus valahtaa alas ja hanskani putoavat lattialle. Näin viattoman valloittavaa, rennon sielukasta ja salaa viisasta popnaivismia en muista kuulleeni herran aikaan.
Pöllösoittajiston taustalta löytyy pitkä, New Tigersista Lau Naun kautta Barry Andrewsin Diskoon ulottuva lista indieorkestereita. Yhtyeen musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät kuitenkin 2000-luvun muotitietoisuutta etäämmältä. Ainakin Kasevan, Kari Peitsamon, Leevi and The Leavingsin, Karkkiautomaatin ja Riston nimet voisi ripustella tämän hienon ja omintakeisen kitarapopyhtyeen esteettiseen sukupuuhun naapurioksille.
Pöllöjen padassa kiehuu laadukkaita raaka-aineita: melankolisia melodioita, arkisesta absurdiin esteettömästi liukuvaa lyriikkaa, vienoa piipitysurkua, romuluista luomusvengiä ja laululle vastamelodioita villisti kehräävää helinäkitaraa. Seos on keitetty kasaan sitä omaperäisesti ja pöllömäisen viisaasti maustaen. Pöllöt-albumi on mummon laittamaa omppumehua kusen makuiseksi eltaantuneiden energiajuomien keskellä.
