Levyarvio: Onko Pöllöt Suomen Crazy Horse? Yksi askel sivuun erottaa indieyhtyeen normaalista

Pöllöt
Taas vähään aikaan
Svart

Pöllöt-yhtyeellä on kyky tehdä poprock-musiikkia, joka on hyvin rennolla ja vaivattomalla tavalla sekä outoa että tavallista. Tekisi mieli käyttää lempikliseetäni: yhtyeen musiikissa on jotakin unenomaista.

Ollaan yhden askeleen tai uinahduksen päässä läpeensä normaalista sähkökitararämpytysindierokista. Tuo yksi askel sivuun on ratkaiseva. Aku Ankan uni toki avauskappaleen nimenä saattaa kammeta ajatuksia moiseen suuntaan, mutta kyseessä on syvempi vire bändin meiningissä. Pöllöjen tarinat etenevät erikoisia polkuja, vaikka niissä liikutaan tunnistettavassa todellisuudessa. Yhtyeen soitto ja soundi edustaa realismia, suorastaan arkista juurevuutta. Luomusärökitarat, urkupiipitykset, vienot synaujellukset ja klassinen rokkirytmiikka lämmittää rosoista bändimusisointia arvostavaa mieltä.

Kolmannelle albumille yhteispeli on hioutunut entisestään ja romuluisessa svengissä on paikoin suorastaan crazyhorsemaista levollista painokkuutta. Myös kiireettömät välisoittelut ja maltillinen yhteistuumin paisuttelu muistuttaa kotikutoisella tavalla Neil Youngin sähköyhtyeen touhua. Yksittäisten pöllöjen aikaansaamat äänet punoutuvat lempeäksi joukkovoimaksi, joka kannattelee surrealistisen rajapinnalla steppailevaa tekstimaailmaa. Parit näsäviisastelut voi antaa anteeksi, koska uljaimmat hetket ovat niin uljaita. Levyn päättävä Hiekkakakut vyöryy yli huumaavana hallusinaationa ja laajakangasrokkina, jossa ei ole mitään puhkikaluttua tai turhaa.