PORTISHEAD: Third

PORTISHEAD
Third
Island

Onneksi Portishead on unohtanut 90-luvun. Näin jälkikäteen triphop näyttäytyy yhtenä masentavimmista musiikillisista trendeistä koskaan, vaikka sen myötä nousikin esiin muutama merkittävä tekijä.

Kymmenen vuoden tauon aikana Portishead on onnistunut luomaan nahkansa. Third-albumilla yhtyeen äänikuva on tunnistettava mutta silti aivan uusi. Nyt Geoff Barrow’n, Beth Gibbonsin ja Adrian Utleyn musiikki soi selvästi moniulotteisemmin ja rohkeammin kuin kahdella aiemmalla studiolevyllä.

Monet odotetun levyn lauluista luikertelevat esiin kuin synkästä maanalaisesta bunkkerista. Tunnelma muuttuu intiimistä uhkaavaksi tuon tuosta. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla kiintopisteenä toimii tietenkin Beth Gibbonsin ääni, joka välillä hautautuu äänimassaan, välillä nousee aivan pintaan. Hänen tapansa laulaa on ennallaan – kuin itkun partaalla mutta silti päättäväisesti.

Levyn kappaleet ovat jännittävästi rakennettuja. Niiden alkaessa ei tiedä mistä itsensä lopulta löytää ja keitä matkalla tulee vastaan. Rupinen ja epävireinen kitara, siellä täällä esiin ryntäävät rumpuryöpytykset sekä häiriintyneet ääniefektit rikkovat parhaansa mukaan kuulijan odotuksia. Plasticissa helikopterimainen humina on vain hauska lisä, mutta Machine Gunin jännite rakentuu paljolti arvaamattomalle sarjatulelle.

Aivan koko Third ei nojaa vieraantuneisiin ja vainoharhaisiin tunnelmiin. Kömpelösti häivytetty, akustisen kitaran saattama The Rip olisi ollut kotonaan Beth Gibbonsin ja Rustin Man -nimellä esiintyneen Paul Webbin loistavalla Out Of Season -levyllä (2002). Deep Waterin taustalla kuullaan vain ukulelea ja mieskuorolaisten muminaa. Magic Doorsin klassista ja kaunista laulumelodiaa ei saada särjettyä edes kampiliiran hurjalla ujelluksella.

Third-levyn ruokkoamatonta soundia ja piittaamatonta otetta pitää ihailla – tätä albumia tehdessä ei ole ajateltu soittolistojen toiveita. Viime vuosina ilmestyneistä levyistä luontevin verrokki taitaa olla Scott Walkerin painostava The Drift (2006), jota ei sitäkään ihan hetkessä rakennettu. Toki Beth Gibbonsin ihana ääni on Walkerin jylhää raakuntaa helpompaa kuunneltavaa, mutta kuvitelkaapa levyt instrumentaaliversioina. Aivan niin, niiden maailmathan enemmän kuin sivuavat toisiaan.

Portisheadin kolmannen studioalbumin kansi on ruma, mutta sen sisältö ei jätä kovin paljon moitteen sijaa. Nylon Smilen itämaiset tunnelmat eivät nivelly muuhun materiaaliin ja We Carry On haisee seisovalta vedeltä. Ne katkaisevat levyn virtauksen ikävästi.