STEVIE RAY VAUGHAN AND DOUBLE TROUBLE: Live From Montreux ´82 & ´85

Yltäkylläisen ja monimuotoisen SRV-kansion jälkeen on selvästi hankala sulatella Stevie Rayn ja Double Troublen edustuskeikkoja, joiden ohjelmisto kallistuu selvästi pitkäksi venyvän ja näytösluontoisen festaribluesin suuntaan. Tämänkaltaiset näytteet saattavat palvella paremmin vastaavia lankunrääkkäyksiä itse todistaneita tai silkkaan kitaransoittoon syvemmälle langenneita vaughanilaisia. Meikäläiselle Montreux-keikkojen läpi-irvistely tuo haikeasti mieleen hurjempia ja mielenkiintoisempia tyyli-iloitteluja varhaiselta In The Beginning -liveltä, Carnegie Hall -konserttitallenteelta tai mainitulta, estottomasti rönsyävältä kokoelmapaketilta.
Ennen ensilevyn julkaisua tallennettu Montreux-vierailu sai yleisöltä penseän vastaanoton ja fiilinki on johtanut setin ymmärrettävän äreään läpikelaukseen. Keskeiset albumibiisit kuullaan sekä henkeäsalpaavalla vauhdilla (Rude Mood, Pride And Joy ja Love Struck Baby) että kireäksi pingotetun hitaasti (Texas Flood ja Dirty Pool). Kitaristivaikuttajista herkutellaan Freddie Kingin, Otis Rushin, Hound Dog Taylorin ja Albert Collinsin tyylilajeissa, mutta parasta lennokkuutta soitossa ei aisti.
Kolmannen levyn Soul To Soul aikaan tehty paluu Montreauxiin sujuu reteämmin maestron toteamalla "silloin buuattiin ja sitten tuli Grammy" -asenteella. Nyt sveitsiläissedän kohtelias kuulutus saa yleisön kohuamaan selvästi kovemmin ja tämänkertaiset nopeat alkuinstrumentaalit Scuttle Buttin' ja Say What! iskevät otollisempaan maaperään. Kosketinsoittaja Reese Wynans mehustaa muutenkin tenhoavampaa työskentelyä. Pride And Joyn murhaava komppi jauhaa nyt tarpeeksi turskisti, ja pianosoolo on poikaa. Aiemmin Live Alive -levyllä julkaistu Mary Had A Little Lamb on toinen kohokohta heti perään.
Mutta sitten alkavat maratonit: Tin Pan Alleyta talsitaan verkkaisen tunteikkaasti Johnny Copelandin kanssa yli 13 minuuttia, jimitaatio Voodoo Chilesta riehaantuu 11-minuuttiseksi, Texas Flood tulvii lähes kahdeksan minuuttia ja Life Without You -murehdintaa riittää yli yhdeksän minuuttia. Gone Home on tämän tahkoamisen lomassa virkistävä välilirutus ennen kuin jytyytetään vielä päätteeksi seitsemän ja puoli minuuttia Couldn't Stand The Weatheria. Näitä revityksiähän siis kuuntelisi erikseen otollisissa mielentiloissa, mutta peräkkäin ne käyvät armottoman puuduttavaksi overkilliksi.