Tarpeellista perusräkytystä – Deap Vallysta lähtee ääntä kaksistaankin

Deap Vally
Femejism
Cooking Vinyl

Ensivaikutelma on varauksellinen. Eipä ole järin omaperäistä. Deep Vallyn kaksikko kierrättää toisella albumillaan viime vuosien rosoisempaa indie-soundia kuuliaisesti alkaen The Killsista velloen hetken Yeah Yeah Yeahsin intensiivisen hällävälismin suossa päätyen lopulta The White Stripesin riisuttuihin sovituksiin.

Mutta kitaristi-laulaja Lindsey Troy ja rumpali Julie Edwards tiedostavat hyvin paikkansa vaihtoehtorockin kartalla ja vaalivat kierrätysaatetta terveellä asenteella. Duo tuntee vapautensa tehdä mitä lystää oli se sitten räppääviä lauluosuuksia tai aina Led Zeppeliniin asti kurkottelevaa mahtipontisuutta. Päätä ei palele, kun junttariffejä ja tuomiopäivän lailla kumisevaa rumputulta viritellään kahteen pirkkoon. Soundimaailma on pelkistetty, mutta ei levyltä ainakaan alapään taajuuksia jää kaipaamaan basistin puutteesta huolimatta.

Duo tuntee vapautensa tehdä mitä lystää.

Femejismin loppuun päästyään ei arsenaali olekaan yhtä yksiselitteinen. On kuultu viatonta 60-luvun tyttöbändisoundia, ysäriärjymistä Holen malliin sekä Grunge Pondin Suicidemaista huminaa.

Bändin vahvuus on nähtävissä myös laajemmassa maisemassa. Käsitöitä näpräävät jäsenet ovat tietoisen cool ja täyttävät isommatkin esiintymislavat (bändi lämmitteli Musea myös Helsingissä neljä vuotta sitten). Ja ennen kaikkea, saavat jo moneen otteeseen kalutun perusräkytyksen kuulostamaan tuoreelta ja tarpeelliselta.

Soundi tavoitti puhelimen päähän Julie Edwardsin tentatakseen, mistä Deap Vallyssa on oikein kyse.

Olette soittaneet ennenkin bändeissä. Osaatko analysoida, miten Deap Vallyn kemia eroaa aiemmista kokoonpanoistanne?

– Kemia muuttuu aina ihmisten vaihtuessa. Lindsey soitti aiemmin siskonsa kanssa, joten voi kuvitella, että ainakin se oli erilaista. Itse soitin parhaan kaverini kanssa. Yritämme siirtää tähän bändiin sen mitä olemme oppineeet kahden ihmisen välisestä dynamiikasta. Olemme hyviä ratkomaan konflikteja ja tulemaan keskenämme hyvin toimeen. Kunnioitamme toisiamme ja olemme toisillemme kohteliaita. Pidetään vibat korkealla ja energiat positiivisena. Sitä ei tapahtunut aiemmissa bändeissämme.

Musiikkinne sisältää vaikutteita laajalta sektorilta garage rockista hyvinkin raskaaseen jyystöön. Mihin paikallistaisit tärkeimmät inspiraation lähteenne?

– Kun aloitimme, niin ne oli just Black Sabbath, Zeppelin ja White Stripes, mutta uudella levyllä olemme kyllä laajentaneet skaalaa. Nyt meillä on oikeasti kaikenlaisia vaikutteita afrikkalaisesta musaperinnöstä Courtney Barnettiin ja Kurt Vileen, jota kuuntelimme paljon levyä tehdessä.

”Rock on aina livenä äänekästä ja aggressiivista, villiä. Sellainen on aina vaikea saavuttaa studiossa”

Musiikkinne on paikoitellen hyvin pelkistettyä. Muuttaako se muotoaan livetilanteessa?

– En oikein osaa sanoa kuinka samalta se livenä kuulostaa. Tai voikaan kuulostaa. Rock on aina livenä äänekästä ja aggressiivista, villiä. Sellainen on aina vaikea saavuttaa studiossa. Mutta sitä me aina yritämme. Emme koskaan yritä toistaa levyä livenä. Jo nauhoittaessamme mietimme miltä se tulee livenä kuulostamaan. Siksi emme halua levyllekään mahdottomasti ekstrasälää, jota emme voisi toteuttaa livenä.

– Luulen että suurin ero on pikemminkin tempoissa. Vedämme aina sillä tempolla mikä tuntuu mätsäävän senhetkiseen fiilikseemme. Emme mitenkään pysyttele levyllä määritellyssä tempossa.

Antti Luukkanen