Tekijämiesten projekti hylkäsi rockin tehokeinot – Gone Is Gonen debyytti maalailee elokuvallisesti

Arvio julkaistu Soundissa 2/2017.
Kirjoittanut: Vesa Siltanen.

Arvio

Gone Is Gone
Echolocation
Rise

Suhteellisen kulunutta termiä superbändi käytetään monesti melko heppoisin perustein. Sillä on myös usein negatiivinen kaiku, superbändit kun harvoin lunastavat niihin kohdistuvia odotuksia. Sama koskee sivuprojekteja: aina ei voi olla varma, miten paljon niihin on panostettu ja miten tarpeellisia ne ylipäänsä ovat muille kuin taiteellista irtautumista kaipaaville tekijöilleen. Oma lukunsa ovat sitten projektit, jotka eivät eroa emäyhtyeistään millään tavalla.

Gone Is Gone on sekä sivuprojekti että superbändi, löytyyhän sen riveistä muusikoita Mastodonista, Queens Of The Stone Agesta ja At The Drive-Inistä. Jos tätä ei tietäisi etukäteen, ei Echolocationista heti arvaisi, millaisista taustoista sen jäsenet tulevat. Gone Is Gone ei ole progemetallia, vaihtoehtorockia tai ylipäänsä minkäänlaista rockia suurimman osan aikaa. Musiikkia voisi kuvata elokuvamaiseksi tunnelmoinniksi. Mikä on ymmärrettävää, onhan yhtyettä perustaneilla Tony Hajjarilla (ATDI) ja multi-instrumentalisti-säveltäjä Mike Zarinilla yhteistä taustaa soundtrackien tekemisestä. Gone Is Gonen ideana onkin lähestyä soundtrackmusiikkia perinteisen rockin ja popin keinoin.

Levy on hyvin mietitty kokonaisuus eikä vain läjä biisejä peräkkäin, ja kappaleissa on vahvaa tunnelmaa, iskevyyttä sekä koukkuja.

Yhtye julkaisi kesällä debyytti-ep:nsä ja jo nyt on vuorossa 12 uuden kappaleen kokopitkä. Kun ottaa vielä huomioon jäsenten pääbändien kiireet, voisi helposti kuvitella albumin olevan nopeasti viikonlopun hassuttelusessioissa väsätyn, kämäisen demon tasoinen paineenpurku. Näin ei kuitenkaan ole. Levy on hyvin mietitty kokonaisuus eikä vain läjä biisejä peräkkäin, ja kappaleissa on vahvaa tunnelmaa, iskevyyttä sekä koukkuja, erityisesti laulumelodioissa. Troy Sanders hoitaa tonttinsa erinomaisesti ja tämän käheä, mutta sointuva ääni istuu musiikkiin täydellisesti. Kauas on tultu Mastodonin Remission-levyn (2002) karjumisesta.

Pientä tiivistämistä levy olisi ehkä kaivannut, näin vahvassa tunnelmassa yksi tai kaksi biisiä vähemmän riittäisi hyvin. Esimerkiksi pakollinen balladi Resolve olisi voitu tiputtaa kokonaisuuden siitä kärsimättä.

Lisää luettavaa