VEX RED: Start With A Strong And Persistent Desire

Miten sinä reagoisit jos, kesken tylsistyttävän videoillan, puhelimesi sattuisi soimaan ja langan päässä olisi bändisi edustaman genren ykköstuottaja vaatimassa saada tulla katsomaan orkkasi treenejä?

Utopistiselta vaikuttava "joka pojan haave" toteutui brittiläisen Vex Redin kohdalla, kun metallin aallonharjalla ratsastava Ross Robinson soitti Ant Forbesille, tuiki tuntemattoman yhtyeen kitaristi/kosketinsoittajalle. Valtameren toiselta puolelta matkustanut Robinson oli ilmeisen tohkeissaan bändistä uskaltaessaan solmia levytyssopimuksen engelsmannien kanssa vain yksien bändiharjoitusten perusteella.

Vahvalla ja itsepintaisella halulla tehdä musiikkia pääsee siis edelleen pitkälle. Tulokset ovat nyt kaikkien kuultavissa Vex Redin debyyttilevyllä, jolla metalli kohtaa koneet ja synkät aihiot soivat niin lyyrisesti kuin musiikillisesti. Uusmetallia? Ilmeisesti. Vex Red ei kuulosta siltä massatuotannolta mihin kyseiseeä lajissa nykyään harmittavan usein törmää. Viisikon soundia on vaikea verrata yhteenkään kilpailijaan, mikä on tietysti eduksi, mutta nu-metallin vaatimukset bändi silti täyttää; säkeistöt hiljaa, kertosäkeet kovaa, angstia riittää ja kitaroilla tongitaan mutaa. Koneitakin on käytetty melko maukkaasti ja sovituksissa on juuri niin paljon koukkua kuin minkään yhtyeen esikoiselta saattaa odottaa. Harmittavaa onkin sitten se, ettei levyn yhdestätoista kappaleesta varsinaisesti yksikään erotu, ei hyvässä tahi pahassa, ikään kuin alusta loppuun varioitaisiin yhtä ja samaa teemaa. Terry Abbottin laulussa on asiaankuuluvaa ahdistuneisuutta yllin kyllin mutta vokalisointi kuulostaa silti aivan liikaa Toolin Maynard James Keenanilta, vain laimeampana versiona. Olisikin mielenkiintoista tietää miten Ross Robinson on bändiä studiossa ohjannut ja mihin suuntaan.

Samoista lähtökohdista ponnistava Lostprophets, myös Englannista, on paljon virkistävämpi tapaus. Mikäli "uudessa" metallissa voidaan käyttää termiä 'traditionaalisempi', voidaan sitä myös soveltaa Lostprophetsiin. Levyjä raapii DJ, joka myös vastaa sekuohjelmoinnista, ja kaikki tarpeelliset kliseet on käytetty hyödyksi. Melko maukkaasti, kuitenkin.

thefakesoundofprogress on vertailussa huomattavasti pirteämpi levy, joskaan laulujen aihepiirit eivät nämäkään ole niitä auringonpaisteisimpia. Ideoita on selvästi hiottu ennen studioon astumista ja, huolimatta tietyistä soiton epätasaisuuksista, on biiseihin koukkujen lisäksi ujutettu sopivasti koukkuilua. Se, että Lostprophetsin riveissä vaanii monesta eri musiikillisesta taustasta ponnistavia jäseniä, on jo bändin debyytillä luontevasti ja kuuntelijaystävällisesti ynnäytyvä voima. Tätä levyä on helppo suositella niille, jotka jäävät kaipaamaan esimerkiksi Limp Bizkitiltä sitä hitusen verran kierompaa otetta.

Vertailutta ei jää tämänkään orkesterin vokalisti Ian Watkins, joka on opetellut Mike Pattoninsa melodiakulkuja myöten ärsyttävän tarkkaan. Eikä siinä kaikki: Jos Faith No More siirrettäisiin aikakoneella 90-luvun alusta tähän päivään, lyötäisiin nykyajan muottiin DJ:eineen päivineen ja vähän laskelmoitaisiin biisien teossa, saataisiin aikaiseksi prikulleen Lostprophetsin kaltainen yhtye. Nu-metallissahan kuitenkin surutta lainataan reippaan kymmenen vuoden takaisia rap-metal-pioneereja, joten eikö olisi aivan sama missä käydään varkaissa jos lopputulos on niinkin selkeästi vedettävissä johonkin muuhun kuin omiin ideoihin?

Aika näyttää kuinka yleisö ottaa vastaan Vex Redin ja Lost Prophetsin, joilla kummallakin on vielä hioutumatta pari särmää. Yksi on kuitenkin varmaa; näillä bändeillä, etenkin jälkimmäiseksi mainitulla, on huomattavasti paljon enemmän pinnan alla kuplivaa potentiaalia kuin kaikilla maailman alienantfarmeilla ja crazytowneilla.