Kaarle Viikatteen Motörhead-suosikit

13.2.2013 17:11

Viikatteen laulajakitaristi Kaarle Viikate on joskus kuullut Motörheadista. Hän on myös ajan mittaan huomannut pitävänsä tästä Ian ”Lemmy” Kilmisterin luomasta hirviöstä… No joo, leikki sikseen: Kaarle RAKASTAA Motörheadia. RAKASTAA, RAKASTAA.



Ja me rakastamme Kaarlea, koska hän listasi meille kaksitoista oivallista Motörhead-tuotosta. Tässä listassa on kaiken kukkuraksi kovemmallekin fanille kunnolla purtavaa, kun Kouvolan Kilmisterin biisikattaus on vähän muuta kuin ”niin, se Ace On Spades on kovin ja Overkill on kanssa ihan hyvä”.



Kaarlen biisi biisiltä -perustelut löytyvät soittolistan perästä.

Motörhead:
Kaksitoista tärähtävintä á la Kaarle Viikate

Iron Horse / Born To Lose (No Sleep ’Till Hammersmith, 1981)

– Kaunis tunnelmapala maailman parhaan livealbumin viidentenä raitana. Kaiutetun ja kakofonisen metelin lomasta pystyy aistimaan surumielisen kaipauksen kaasupolttimen läpi syöksevän liekin, joka ajaa levottoman ihmisen sinne, missä on edes pieni mahdollisuus saada sieluunsa rauhan: siis tien päälle. Hmm… Saattaa muuten olla, ettei näin ”jäsennelty” analyysi ollut mielessä silloin, kun tämä teos heilahti ensimmäisen kerran ohimoon kaksitoistavuotiaana.

Boogeyman (Rock’n’Roll, 1987)

– Päätöskappale ensimmäiseltä Motörhead-teokselta, jonka ostin ”omilla rahoilla”. Täysihintaiseen kasettiin oli tosin vaihdettava kymmenen markan tarjoushintalappu, jotta rahat olisivat riittäneet. Rock’n’Roll -albumi on meikäläisen kirjoissa yhtyeen top vitosessa. Boogeymanissa yhdistyy hyvin kolmen soinnun rockkuvio yksinkertaiseen urkupiste-kitaraliksiin (tai siis ürkupiste) nostaen koko paketin potensseissa yläilmoihin.

I Got Mine
 (Another Perfect Day, 1983)

– Antikvariaatti Novgorodista ostettu kasetti, jonka kappaleiden melodisuus oli korvakäytäviä puhdistavaa laatua. Vaaleanpunaisten Unisef-korvalappustereoiden aikakaudella syntyi harvoja albumeja, joita pystyi kuuntelemaan alusta loppuun kelaamatta. Se kelaus-toimintohan venytti kasetin nauhaa nopealla tahdilla ja jo muutaman forward-painalluksen jälkeen jäljet alkoivat vaikuttamaan kuuntelukokemukseen. Another Perfect Dayn kohdalla tämän pystyi välttämään, koska levy oli alusta loppuun pelkkää asiaa. Motörheadin top 5 -albumeja myös.

One Track Mind
 (Another Perfect Day, 1983)

Another Perfect Dayn A-puolen päätösraidan nosti klassikkotasolle vasta ruotsalaisen Entombed-yhtyeen tulkinta vuodelta 1995. Tosin englannin kielen ymmärryskin oli Kallella kehittynyt aavistuksen reilussa kymmenessä vuodessa ja tämäkin vaikutti asiaan. Mutta vain aavistuksen. Tämä on onnistunut esimerkki tekstittäjä Kilmisterin yksinkertaisuuteen nojaavasta sanoitustyylistä – siis tyylistä, joka jättää kuulijan seisomaan monttu auki lapio kourassa.

On Parole
 (On Parole, 1979)

– Vuonna 1976 äänitetyn ja vasta 1979 julkaisun debyyttialbumin nimiraita. Myös sarjaa ”alkuperäisenä ostettu kasetti, jota pystyi kuuntelemaan kelaamatta korvalappustereoissa”. Tosin tämän teoksen ostotapahtuman kohdalla jäin kiinni hintalapun vaihtotempussa. Vähänhän tuo nolotti kolmetoistavuotiaana. Pistämätön groove sai varhaisteinin laulamaan mukana mitä mieleen juolahti, mutta taidettiin siinä samalla muurata muutama tiili tulevaisuuden takanreunaankin.


Hoochie Coochie Man (Live At Manchester Apollo 1983)

– Manchesterin Apollossa Another Perfect Day -albumin kiertueella vuonna 1983 taltioitu Willie Dixonin bluesklassikko on juuri se säännön vahvistava poikkeus Motörheadin ajattomalla puuvillaplantaasilla, mitä tulee hitaan sinisen nuotin koulukuntaan. Koko yhtyeen historiassa ei löydy toista bluesstandardia, omaa tai lainattua, joka jaksaisi pitää kuuntelijan mielenkiinnon yllä introa pidemmälle. Mutta tässä tapauksessa Brian Robertsonin sielukas kitarointi nostaa ensin hymyn korviin ja sitten on ihokarvojen vuoro. Lopulta sitä huomaa olevansa valmis vannomaan maailman tylsimmän musiikkityylin nimiin!

Mean Machine (Orgasmatron, 1986)

Orgasmatron-kasetin nopein numero. Mukana on havaittavissa jälleen kiivastahtisen ravauksen lomassa haikeita sävyjä. Tosin vielä rivakampana tämä ralli kuultiin jo vuoden 1985 kymmenvuotisjuhlakeikalla, jossa solisti Kilmister totesikin, että vaikka yhtye ei olekaan maailman paras, niin se on taatusti nopein.

Ain’t My Crime
 (Orgasmatron, 1986)

– Tämäkin on Orgasmatronin juhlahetkiin kuuluva kappale. Edustaa täsmäriffittelyn melodista siipeä, joka ei jätä poistuessaan kuin saappaan kurajäljet eteisen mattoon. Koko Orgasmatron on hyvinkin onnistunut uusiutuneen ja nelimiehistyneen yhtyeen mestarinäyte.

Over The Top (No Sleep ’Till Hammersmith, 1981)

– Kuningasliven taltioinneissa alkujaan ylimääräiseksi jäänyt taidonnäyte. Kun Fast Eddie Clarke avaa Stratocasterinsa volumepotikan ja käynnistää kauniin Over The Top -sävellyksen alkuriffin, ei jää pienintäkään epäselvyyttä, mistä triopohjaisessa rockmusiikissa on kysymys! Tämä on ”naskalilla otsaan naputtelua” alusta loppuun. Tekstissä käsitelty ihmisen yksiniittisyys saadaan myös naulattua kiinni kuulijan kaulukseen pelkällä ”you can’t harm me, ’cause I’m barmy” -lausahduksella. Ja keikkatilanteen luoma extrakiihko luo ainoastaan kuorrutuksensa tähän äänen konditoriatuotteeseen.

Die You Bastard (Another Perfect Day, 1983)

– Mistähän johtuu, että tämän orkesterin levyjen päätöskappaleet osaavat olla kautta linjan koskettavia teoksia? Oli kyse sitten tällä listalla jo olleista Boogeyman– ja Devils-biiseistä tai muista ylväistä päätöksistä, kuten Orgasmatronista, 1916:sta tai Infernoa keventävästä Whorehouse Bluesista. Another Perfect Dayn lopetus osuu myös tähän samaan ”onnistuneet draaman kaaret” -sektoriin. Intron kiihkeä rytmi kutsuu tanssiaisiin, jossa asuna saa olla myös liian pitkillä hihoilla varustetut takit ja heti perään kertosäkeen kaunis melodiakuljetus kertoo, ettei mitään hätää voi olla olemassakaan. Eihän siinä voi olla niiamatta.

Killers (Inferno, 2004)

Inferno oli keidas Motörheadin pisimmän kuivan kauden aavikolla. Albumit Overnight Sensation, Snakebite Love, We Are Motörhead ja Hammered kun eivät tuntuneet tarjoavan ensimmäistäkään vesitippaa nääntyneelle ja janoiselle kuulijalle. Cameron Webbin tuottuma Inferno sen sijaan lähti heti lupaavasti käyntiin. Pää revittiin kuitenkin totaalisesti irti vasta kakkosraidalla, jonka myötä perusasiat eli yhden käden riffityöskentely oli otettu jälleen tosissaan käyttöön. Eikä tässä mitään muuta tarvitakaan. Lyyrisellä puolella myös tiivistämisen taito oli hiottu huippuunsa. Killersin avainrivi ”We are the killers, we kill you ’till you die” kertoo kaiken, mitä kohdehenkilön tarvitsee kuulla. Eikä asiakaspalveluun tarvitse enää jälkikäteenkään soitella.

All For You
 (Rock’n’Roll, 1987)

– Viimeisenä rallina mukaan pääsee ensimmäisen Moottörpää-levyni Rock’n’Rollin balladi. Tai siis ”balladi”. No, toisaalta runomuotoisen, surullisesti päättyvän rakkaustarinan määritelmään All For You sopii kuin nyrkki itkevän miehen kyynelkanavaan. Tunnepitoista ja mukaansa tempaavaa. Yyh!

BONUS:

Lisäksi Kaarle halusi listata kolme biisiä, joita ei löydy Spotifysta, joten kuunnellaanpa ne YouTuben kautta:

Stone Dead Forever (The Golden Years -live-ep, 1980)


- Sama mollissa menevä runollisuus pätee myös tähän. Äänekkään ja ennen kaikkea laadukkaan metelin tunnistaa juuri siitä, kuinka hyvin pienet yksityiskohdat ovat poimittavissa oman sydämen syvimpiin syövereihin. On siis nähtävä puut metsältä. Kaipaus on kaunis asia.

Runaround Man (Motörizer, 2008)


- Kiss Of Death -albumin haukottelun jälkeen lyötiin taas luu kurkkuun heti kättelyssä. Motörizer-kiekko kokeilee kivet karhein hansikkain ja sekös nostaa hymyn naamalle. Tähän slottiin olisi periaatteessa sopinut niin kakkosralli Teach You How To Sing The Blues kuin järjestystä ylläpitävä Rock Out kuin illan viimeisiin hitaisiin kuuluva Heroeskin, mutta avaus on aina avaus. 2000-luvun tymäkintä pään silitystä. Lyriikkasektorikin helottaa loistakkaana: ”Don’t wanna mess with a runaround man” ja sitä rataa.

Devils (Bastards, 1993)

Bastards-albumi palautti jälleen uskon yhtyeeseen, joka March Ör Die -luomuksella oli onnistunut hämmentämään tuoretta abiturienttia yhdentekevyydellään. Avauskappaleesta päätösralliin kivuttomasti kuunneltava levy kertoi tekijänsä välittävän edelleen kuulijoistaan, mutta myös tajuavansa draaman tärkeän kaaren. Ja koska kyseessä oli jo yhtyeen yhdestoista albumikokonaisuus, toimi se myös merkkinä nostaa lippu salkoon ilmoittamaan laadukkaan metelin juhlaparaatin jatkumisesta. Devils-tittelinhän piti alun pitäen olla koko albumin nimi, mutta se joutui taipumaan Bastardsin alle – olihan kyseessä Motörhead-yhtyeen alkuperäinen nimi. Kappale edustaa maalailevampaa moottoripäähinettä parhaimmillaan.

Lisää luettavaa