Guns N’ Roses löi itsensä oikein kunnolla läpi Sweet Child of Mine -singlellä vuonna 1988. Basisti Duff McKaganille kappaleen, ja sen siivittämän Appetite for Destruction -albumin menestys aiheutti syyllisyydentunteita.
”Se oli tavallaan tajunnanräjäyttävää”, McKagan sanoo Stereogumin haastattelussa. ”Sitä elää elämäänsä eikä kukaan tunnista ruokakaupassa, ja sitten yhtäkkiä ihmiset tuijottavat, koska ovat nähneet sinut Rolling Stonen kannessa ihan siinä kassan tuntumassa olevalla lehtihyllyllä. Sitten he ovat nähneet videon [MTV:llä] 20 minuutin välein. Tuon kaltainen tunnistetuksi tuleminen on omituista.”
McKagan oli toki unelmoinut rocktähteydestä, mutta sitä seuraava kokopäiväinen julkkisstatus pääsi yllättämään.
”Tunsin punkkarien syyllisyydentunnetta, se on ihan todellinen juttu”, McKagan sanoo. ”Sitten tajusin, että kaikki täytyi ansaita itse. Raadoin perse ruvella sen eteen. En tiennyt kuinka käsitellä asiaa. Minulta vei monta vuotta tulla sen kanssa [lainausmerkeissä] ’toimeen’.”
McKagan avaa haastattelussaan punkkarien yyllisyydentunne -termiä hieman tarkemmin.
”On paljon muita hyviä, jopa erinomaisia soittajia. Se oli vähän, että ’miksi juuri minä?'”, McKagan kertoo.
Syyllisyydentunto alkoi lopulta hälventyä, kun basistin ihailemat muusikot alkoivat menestyä kukin omilla tahoillaan.
”Sitä helpotti, että monet kaverini Seattlesta alkoivat breikata pari vuotta myöhemmin”, McKagan muistelee. ”Tuumin, että ’okei, Soundgarden, Kim [Thayil] ja Chris [Cornell] ovat lyömässä läpi. Nyt alkaa tuntua paremmalta. Asiat ovat saavuttamassa tasapainon. Alice In Chains, Pearl Jam… Mike McCready pääsi viimein menestyksen makuun. Hän on hyvä soittaja.’ Hän oli yksi noista kavereista. Tunsin syyllisyyttä tyyliin: ’Miksi hän ei [breikkaa]?'”