”Kukaan ei määräile meitä!” – Lue tarinoita Stonen tasavuosia juhlivan debyyttialbumin ääreltä

Julkaisimme eilen otoksen, jossa komeilivat Stonen basistilaulaja Janne Joutsenniemi, kitaristit Jiri Jalkanen ja Roope Latvala, sekä rumpali Pekka Kasari.

Ja kuten kerroimme, tätä suomalaisen metallin legendaarista nelikkoa ei oltu nähty ”saman katon alla” vuosikymmeniin.

Takavuosina, 1980-luvun loppupuolella, nämä neljä miestä (no, niihin aikoihin nuorukaista) viettivät saman katon alla aikaa hyvinkin paljon, ja komeita tuloksiakin syntyi – esimerkiksi täkäläisen metallimusiikin ehkä legendaarisin debyyttilevytys: lyhyesti ja ytimekkäästi otsikoitu Stone.

Tuo debyytti täyttää tänään tasan 30 vuotta. Onnea!

Tapauksen kunniaksi tässä alla pieni ote Timo Isoahon kirjoittamasta saatetekstistä, joka löytyy kokonaisuudessaan Svart Recordin uudelleen julkaiseman Stonen debyyttilevyn ”kansien uumenista”.

*****

Maaliskuussa 1988 ilmestynyttä Stonen debyyttialbumia voi hyvinkin luonnehtia maineteoksi – itse asiassa suureksi sellaiseksi, sillä levy on suomalaisen metalliskenen ensimmäinen ihan oikea virstanpylväs. Sen tekemisessä ei kuitenkaan kauan nokka tuhissut.

– Mentiin MTV-studiolle ja neljä päivää nauhoitettiin ja kolme miksattiin, eli ei kauheasti lähdetty tekemään mitään kokeiluja tai kikkailuja. Kaikki pohjat – kaksi kitaraa, basso ja rummut – taltioitiin yhtä aikaa. Oltiin samassa huoneessa luurit päässä sellaisten lasikoppien sisällä ja soitettiin biisejä purkkiin, muistelee Janne Joutsenniemi.

– Oltiin valmistauduttu pirun hyvin, eikä törmätty mihinkään isompiin ongelmiin. Soitettiin biisit kerran tai pari läpi ja sitten mentiin kuuntelemaan työn tuloksia. Silloin oli tottunut treenikämpän meteliin tai jonkun nuorisotalon lavasoundiin, ja kunnon studiossa musiikki soundasi ihan älyttömän paljon paremmalta. Mehän fiilisteltiin jo omien soitto-ottojen jälkeen, siis ennen mitään miksauksia, että tämähän on tässä.

– Albumihan soundaa vielä tänäkin päivänä hyvältä ja oikeastaan jopa ajattomalta. Levyn äänimaailma ei ole kiinni missään aikakaudessa. Jari Laasanen ja Mikko Karmila nauhoittivat biisit 24-raitaisella analogipöydällä ja ne osasivat mikittää studion aivan helvetin taidokkaasti. Saatiin levylle lämmin ja pehmeä äänimaailma, joka on kestänyt ajan hammasta pirun hyvin.

Eräs Stonen menestyksen salaisuuksista oli myös poikamainen ja roisi huumori. Bändillä oli loistavia biisejä ja yhteissoitto oli jämäkkää, mutta muusikot eivät silti olleet liikkeellä vakavalla naamalla. Selvimpiä esimerkkejä ovat Europen Final Countdown -hitistä julkaistu epävireinen ja väärin soitettu versio, debyyttilevyn kansitaide sekä osa sanoituksista.

– Niin, ei todellakaan oltu hampaat irvessä ja huumorin ansiosta porskutettiin monien vaikeuksien läpi. Toki meidän huumorissa oli hyvin paljon Keravaa ja ”ammattikoulua” – se ei siis ollut kovin älykästä – ja ihan varmasti moni pahoitti mielensäkin meidän sutkautusten äärellä. Hillitön ja sarkastinen huumori liittyi tietysti myös siihen, että oltiin emotionaalisesti täysin raakileita.

– Roopen taiteilema albumin kansi oli mahtava, ja se kuvasti meitä ja meidän maailmaa ihan täydellisesti. Sellaisia huolettomia ja hulluja hulivileja niin lavalla kuin yleisössäkin – eikä kukaan ollut toisen yläpuolella vaan kaikki oltiin samaa heimoa ja samannnäköisiä heviteinejä. Tämä ”meidän näköinen kansi” ei kuitenkaan oikein auennut Atlantin toisella puolella, sillä albumin Pohjois-Amerikassa julkaissut Mechanic Recordshan pisti kansikuvan vaihtoon. Uudessa kannessa komeilleet kiviset kitarapatsaat näyttivät varmasti fiksummilta, mutta ne eivät välttämättä kuvastaneet yhtyeen meininkiä lainkaan niin hyvin.

– Debyyttilevyn avausbiisi Get Stoned oli silloin meidän tuorein biisi, ja sen sanoitus onkin jo kallellaan No Anaesthesia! -kakkosalbumin humoristisempaan meininkiin. Get Stoned on aikamoisen hillitön tarina meistä itsestämme ja sen ajan maailmasta juppeineen ja snobeineen. Toki albumin muissakin sanoituksissa on runsaasti pilkettä silmäkulmassa, mutta ehkä vähän eri tavalla. Lisäksi teksteistä löytyy kautta linjan sellaista nyrkit pystyyn -teiniuhoa.

– Jos suoristetaan vähän mutkia niin No Commands on ”kukaan ei määräile meitä” -osastoa, Eat Your Pride viittaa 80-luvulla pinnalle nousseisiin, Leo Mellerin kaltaisiin ”hevi on vaarallista” -saarnaajiin, The Day Of Death inspiroitui jostakin sotaelokuvasta, Reached Outissa joku oli taas kerran tehnyt meille ikäviä juttuja, Real Delusion kertoi Hiroshiman atomipommista, Brain Damage oli tätä ”meillä on oma heimo, me ei kuuluta tähän yhteiskuntaan” -osastoa, Escape oli täysin fiktiivinen tarina huumausaineista ja Overtake oli ihan puhdasta oman jutun nostatusmeininkiä. Että vaikka naapureita kuinka vituttaa niin me soitetaan heviä entistä kovempaa!