Otetaanko ensin Ragnarökin tulisessa pätsissä karaistut hyvät vai Köyliönjärven jäähän hakatut huonot uutiset? No, käydään ensin Köyliön suunnalla. Niin tosiaan, tämä Tavastian-konsertti oli Moonsorrowin viimeinen esiintyminen Suomessa ennen yhtyeen seuraavaa studiolevyä. Ja milloinkahan sellainen on luvassa? Sitä ei tiedä varmasti vielä kukaan.
Ja sitten Ragnarökiin… Kun verrattain harvoin kotimaassa esiintyvä Moonsorrow nousi perjantaina 26. toukokuuta Helsingissä umpitäyteen pakatun Tavastian estradille, monen varjoista paikalle vaeltaneen sielun odotuksen rima keikkui huomattavan korkealle. Myös allekirjoittanut tiesi vanhasta tottumuksesta, että luvassa olisi sitä kuuluisaa silkkaa parhautta – ehkä tällä spesiaalikeikalla jopa jotakin unohtumatonta – mutta arvatkaapa mitä? Moonsorrow oli vielä kovia odotuksiakin vakuuttavampi.
Mitä sitten oli tarjolla? No, aloitetaan vaikkapa sillä suhteellisen jämäkällä faktalla, että Moonsorrow’n erikoislaatuinen Pakanajuhla-konsertti kesti (vartin väliajan kanssa) lähemmäs kolme tuntia. Pääsylipun lunastaneille vastinetta? Näin voisi joku kyynisempikin lausahtaa.
Jatketaan vaikka sellaisella huomiolla, että mahtaviin livesoundeihin ja komeaan valoshow’hun tukeutunut Moonsorrow oli Helsingin keväisessä yössä sataprosenttisesti oma mestarillinen itsensä, mutta samaan aikaan Tavastian tiheässä ilmanalassa leijui vääjäämätön tietoisuus siitä, että tämä kolmenkympin portteja pian kolkutteleva yhtye on keväällä 2023 luultavasti itsevarmempi ja suvereenimpi kuin koskaan aiemmin.
Koko Moonsorrow’n mittavaan uraan pureutunut setti alkoi Tulkaapa äijät! -ilakoinnilla, ja yhtyeen omaa keskiarvoa ”hilpeämpi rallattelu” jatkui myös Pakanajuhlan myötä. Sitten alettiinkin vajota tummempien saivojen myyttisiin vesiin, ja esimerkiksi huikeiden Auringon ja kuun sekä Kivenkantajan kuorruttama ensimmäinen setti päättyi noin puolentoista tunnin mittaiseksi venyneen tutkimusmatkailun jälkeen kaiken alta murskanneeseen Kuolleiden maahan.
Aikamme päättyi suruun ja ruttoon
Veli veljeltään elämän niitti
Missä kohdin kuljimme harhaan?
Jäi kaikille jaettavaksi
Kuolleiden maa
Niinpä niin. Vaikka Moonsorrow on hengeltään ja tematiikaltaan kotoisin ”menneestä maailmasta”, monet Kuolleiden maan rivit osuivat tähän aikaan pelottavan hyvin.
Noin viidentoista minuutin mittaisen pakateemisen vartin jälkeen taistalakana oli vaihtunut, ja pian valloillaan oli raaka Tulimyrsky. Ko. monumentaalinen sävelmä kestää puolisen tuntia, eikä Moonsorrow ole esittänyt tätä elokuvallista teosta livenä kovinkaan usein. Urho Kekkosen kadun epäpyhätössä se kuultiin tietenkin koko komeudessaan, ja antaumuksella yhtyeen toimitusta hetki hetkeltä seuranneiden die hard -fanien hurmos… no, se tuntui syvenevän jo lähes uskonnollisiin mittoihin – jos moinen ilmaus suodaan Moonsorrow’n kohdalla.
Kun kello alkoi lähestyä puolta yötä, oli vielä Sankaritarinan aika. Eeppistä yhteislaulua, vuorien kokoisia tunnelmia, ikiaikaisia riffejä, vakuuttavaa soittoa… Moonsorrow tiivisti vielä viimeisenkin kappaleen aikana yhteen kaiken sen, mikä Tavastian pakanallisissa pidoissa oli niin unohtumattoman hienoa.
Kun laulaja-basisti Ville Sorvali, kitaristit Mitja Harvilahti ja Janne Perttilä, kosketinsoittaja Markus ”Lord” Eurén ja rumpali Marko Tarvonen lopulta hävisivät takahuoneen suojiin, kaikki paikalla olleet varmasti tajusivat todistaneensa tarunhohtoisen heavy metal -keikan. Mutta vaikka takana oli lähes kolme tunnin mittainen show, silti mieleen tahtoi hiipiä (yhtyeen kannalta) kohtuuton ajatus: josko vielä pari biisiä… Jotunheim? Pimeä? Jumalten aika? Huuto? Raunioilla? Karhunkynsi? Olisihan niitä ollut.
Mutta ei sahtia mahan täydeltä. Kokemus isolla K:lla oli ohi. Ja mitkä olisivatkaan sopivammat sanat päättämään tämän suurenmoisen iltaman kuin Sankaritarinan lohduttavat rivit:
Siis hyvästi, kunnes jälleen kohtaamme!
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho